Quantcast
Channel: Suomenhevosliitto ry
Viewing all 195 articles
Browse latest View live

Tähtihevonen

$
0
0

Satu hevosen historiasta. Sadun lomassa voidaan keskustella lasten kanssa, mitä kaikkea maailmassa on tapahtunut hevosten ja historian myötä.

Kirjoittanut: Teija Dahlgren 2017; piirrokset: Annukka Dahlgren (7 v)

 

taikahevoset, annukka 7v

Piirros: Annukka Dahlgren, 7 v

Oli talvi-ilta. Taivas täynnä tähtiä. Ammu, Tähtisumu, Hemuli ja Valo olivat iltaruualla.

Neljä hevosta seisoivat syömässä tyynessä illassa. Ammu nosti päätään ja katseli tähtiin.

Taivas oikein välkehti tähtien määrästä tummansinisellä pakkastaivaalla.

Yksi tähti näytti poikkeuksellisen isolta.

Ammu jäi katselemaan sitä. Tähti näytti välkkyvän eri tavalla ja olevan kirkkaampi kuin muut.

Jos Ammu olisi voinut, se olisi hieraissut silmiään.

Näytti kuin tähdestä olisi lähtenyt jotakin liikkeelle.

Ammu katseli ja katseli. Ja se jokin, joka sieltä tähdestä lähti liikkeelle, tuli lähemmäksi kovaa vauhtia. Pian Ammu erotti hevosen piirteet ja valkoiset isot siivet sekä valkoisen otsassa hohtavan sarven. Hevosen olemus säteili, kaunista puhdasta valoa.

Ja se näytti enemmänkin liitävän kuin lentävän.

Nyt Tähtisumukin alkoi tuijottaa taivaalle. Ja pian nosti heinäkasasta päänsä myös Hemuli, joka yleensä keskittyi niin ruokailuun että ei ympärilleen nähnyt.

Valo oli sokea hevonen mutta ymmärsi, että tilanteessa oli jotakin erikoista ja kuunteli mitä muut tekevät. Pian pihaan laskeutui uskomattoman kaunis valkoinen hevonen.

Se laski siipensä ja katseli hevoskaveruksia tummansinisillä kauniilla viisailla silmillään.

Meni tovi hiljaisuuden vallitessa. Tunnelma oli hyvä ja lämmin.

Hemuli nosti päätään uudelleen heinäkasasta. Se oli kuitenkin ottanut muutaman heinänkorren suuhunsa varmuuden vuoksi kun vielä tuntui, että voisi olla nälkä, vaikka vatsa oli jo ihan täynnä.

Hemuli ei helposta hermostunut. Se oli vanha ja kokenut poliisihevonen.

Ammu rohkaisi mielensä ja kysyi: ”Kuka sinä olet?”

”Minä olen tähtihevonen”, sanoi hevonen. ”Yksisarvinen.”

Tähtisumu totesi: ”Me ei tiedettykään, että yksisarvisilla on siivet.”

Tähtihevonen vastasi: ”Meillä yksisarvisilla, jotka olemme tähtihevosia, meillä on siivet.”

”Minä tulin tervehtimään teitä. Teillä on niin mukavaa täällä yhdessä. Minä käyn välillä täällä maan päällä. Ihmiset eivät näe meitä tähtihevosia.”

Ammu sanoi: ”Mutta sehän on todella mukavaa, että tulit tänne meitä katsomaan. Me olemme ihan tavallisia hevosia.”

Tähtihevonen totesi: ”Kukaan hevonen ei ole tavallinen. Kaikilla hevosilla on ihan erityinen tehtävä maan päällä.”

Hemuli terästi kuuloaan ja kysyi: ”Mitä se tarkoittaa?”

Tarkoittaako se mahdollisesti lisää ruokaa, se ajatteli itsekseen.

Tähtisumu totesi: ”Kertoisitko vähän lisää?”

Valo oli vielä hiljaa. Se kuunteli tarkkaavaisesti ja höristeli mietteliäänä.

Tähtihevonen sanoi: ”Minä vien teidät tänään ajelulle ja näytän miten erityislaatuisia hevoset ovat.”

Hemuli hörähti: ”Ai, miten me lähdemme ajelulle? Ei meillä ole siipiä. Eikä edes kärryjä.”

Ammu sanoi: ”Minulla on kyllä ollut joskus kärryt, mutta siitä on jo aikaa.”

Tähtihevonen sanoi: ”Sulkekaa silmänne.”

Hevoset tekivät työtä käskettyä ja sulkivat silmänsä.

Sitä ennen Hemuli kuitenkin nappasi vielä muutaman heinänkorren. Noin niin kuin varmuuden vuoksi. Jos vaikka joutuisi pitämään silmiä niin kauan kiinni, että jo tulisi nälkä.

Sitten Tähtihevonen sanoi: ”Nyt voitte avata silmät.”

Avattuaan silmänsä hevoset huomasivat, että niillä kaikilla oli eriväriset siivet.

Siivet hohtivat hämärässä. Ammulla oli vaaleanpunaiset siivet, Hemulilla siniset, Tähtisumulla keltaiset ja Valolla vitivalkoiset.

”Mitä ihmettä!” hevoset huudahtivat. ”Onpa hienot!”

Tallikissa Maija oli hiipinyt katsomaan, mitä pihalla oikein touhutaan.

Se nosti karvansa pystyyn. Niin kummalliselta kaikki näytti. Kyllähän se oli tiennyt, että hevoset ovat erilaisia eläimiä. Mutta eiköhän tämä nyt ollut vähän liian paksua. Sitten se jäi hiljaa istumaan.

Täytyihän tätä nyt seurata. Voi hyvänen aika, se tuumi.

Tähtihevonen sanoi: ”Nyt me lähdemme. Levittäkää vain siipenne ja hyppäätte ilmaan ja voitte lentää. Seuratkaa minua.”

Ja niin se nousi ilmaan, kevyesti kuin perhonen. Ja muutamilla siipien heilutteluilla muut hevoset seurasivat sitä.

”Voi miten hienoa!” hevoset hihkuivat. ”Minne me oikein mennään?”

Hiljaisuuden vallitessa ne kaikki kohosivat korkeammalle ja lentelivät taivaan sinessä tähtien keskellä. Maasta näkyi enää vain talojen katot ja savupiiput, kun hevoset kiitivät ajan halki.

Aikansa lenneltyään Tähtihevonen alkoi hidastella ja lähti laskeutumaan.

Maisema näytti kovin erilaiselta verrattuna omiin kotimaisemiin.

Laskeuduttuaan ne huomasivat vielä tarkemmin maiseman erilaisuuden.

Ne saapuivat aikaan, jossa ei ollut asutusta eikä ihmisiä. Ei taloja, ei autoja eikä mitään muutakaan sellaista tavallista, mihin ne olivat tottuneet.

Metsäkin näytti kovin erilaiselta.

Tähtihevonen sanoi: ”Me olemme tulleet ajassa taaksepäin. Olemme tulleet siihen aikaan, kun on ollut ensimmäisiä hevosia. Saatte tavata heitä.”

Pian paikalle laukkasi pieni minihevoslauma.

Ammu olisi taas kerran hieraissut silmiään, jos se olisi voinut.

”Mitä ihmettä!” Ammu sanoi.

Hevoset olivat huomattavasti paljon pienempiä kuin normaalisti. Paljon paljon pienempiä kuin hevoskaverukset ja Tähtihevonen. Ne olivat pienen varsan kokoisia mutta selvästikin aikuisia hevosia. Hassua oli, että niillä kaikilla oli ikään kuin varpaat.

Lauma pysähtyi Tähtihevosen eteen ja johtajana selvästikin toiminut pikkuhevonen sanoi lämpimästi: ”Olipa mukavaa, Tähtihevonen, kun tulit käymään. Taisit tuoda tullessasi hevosvieraita toisesta ajasta.”

Tähtihevonen sanoi: ”Kyllä vain”, ja esitteli hevoskaverukset. Se oli tiennyt kaverusten nimet koko ajan.

”Toin heidät tutustumaan teihin siihen aikaan, kun oli ensimmäisiä hevosia ja kertomaan, millaisia hevosten esi-isät ovat olleet.”

Johtajahevonen sanoi: ”Tähän aikaan meillä ei kauheasti ole ihmisille ollut merkitystä. Se aika tulee myöhemmin. Hevonen on kehittynyt vuosisatojen kuluessa sellaiseksi kuin te nyt olette.”

”Mutta meillä on erityinen tehtävä siinä, minkälainen hevosesta on tullut.”

”Minäpä näytän teille hyvän ruokapaikan. Syötyänne jaksatte jatkaa matkaa.”

Hemuli höristi korviaan. ”Voi miten ihanaa”, se sanoi.

Tähtisumu ja Valo vilkaisivat toisiaan. Valokin vaikka se ei nähnyt mitään.

Sokeilla hevosilla kuten sokeilla ihmisilläkin muut aistit terästyvät ja ne aistivat paremmin monia asioita ympäristöstään kuin monet näkevät hevoset ja ihmiset. Sokeilla on erityisen tarkka kuuloaisti.

Ruokapaikka oli lähellä kirkkaasti virtaavaa jokea. Siellä oli heinikkoa ja kasvillisuutta, jotka näyttivät Hemulin silmissä erityisen viehättäviltä. Jotkut heinänkorret olivat pitempiä kuin mini-hevoset.

Ateria oli todella herkullinen. Hemuli ajatteli tyytyväisenä: Voi hyvänen aika, tätä minä muistelen pitkään.

Ammu heitti päätään kuten sillä joskus oli tapana tehdä. Niin hassulta ja jännittävältä kaikki vaikutti.

Tähtihevonen sanoi: ”Nyt meidän täytyy jatkaa matkaa.”

Niin ne lensivät taas taivaalle kirkkaiden tähtien keskelle ja lensivät taivaan halki. Toiseen aikaan.

Ne lensivät faaraoiden aikaan pyramidien keskelle. Siellä ihmiset rakensivat pyramideja ja ihmiset vetivät raskaita isoja kiviä. Hevoset vetivät kauniita vaunuja ja Tähtihevonen kertoi vaunuissa istuvasta faaraosta, joka hallitsi Egyptiä. Hevoset oli puettu kauniisiin koristeisiin ja ne kiilsivät kuumassa auringossa. Faaraon vieressä vaunuissa istui musta kissa kunniapaikalla.

Pian matka jatkui ajan halki preerioille, jossa näkyi intiaanien tiipii-telttoja ja lännen ajan kyliä.

Tiipiiden yli lentäessä Tähtihevonen kertoi: ”Tämä on intiaanikylä. Täällä hevosia on arvostettu valtavasti. Hevonen on ollut tärkeä yhteistyökumppani. Sen kanssa on metsästetty ja tehty intiaaneille tärkeitä tiedusteluretkiä biisoneita etsiessä.”

Intiaanit ovat aina arvostaneet luontoa ja eläimiä ja eläneet niiden kanssa sulassa sovussa niitä kunnioittaen. Intiaanit pitivät hevosista hyvää huolta ja tunsivat niiden olemuksen ja luonteen erityisen hyvin. Intiaanit olivat taitavia hevosten käsittelijöitä.

Sitten matka jatkui pienen kylän yli. Ei ollut autoja vaan vankkureita. Ihmiset ovat eläneet eri aikakausina eri tavoilla. Eräs hevonen seisoi vankkureiden edessä. Sillä oli tärkeä tehtävä. Se oli lähdössä matkaan viemään postia. Matka oli pitkä ja sen piti auttaa posti perille pitkien matkojen päähän. Tähän aikaan hevonen on ollut tärkein kulkuvälinen. Ilman sitä ihminen ei olisi pärjännyt.

Siksi hevosista piti pitää hyvää huolta, jotta ne jaksoivat tehdä työtä koko elämänsä.

Tähtihevonen opasti hevoskaverukset taas matkaan.

Hemuli tuumasi: ”Alkaa jo vähän huikoa. Tekisi mieli vähän syödä.

Tähtisumu naurahti: ”Kyllä sinä nyt hetken jaksat. Tiedä mitä jännittävää on vielä edessäpäin.”

Niin ne lensivät vuosituhannen alkuun, ja Tähtihevonen näytti, miltä Suomi näytti sata vuotta sitten. Hevonen oli jälleen todella tärkeä ihmiselle. Se teki peltotöitä ja raivasi metsiä. Ilman sitä ihminen ei taaskaan olisi tullut toimeen.

Sitten mentiin aikaan, kun oli tullut sota ja hevosia nähtiin sotatyössä ihmisen rinnalla metsissä ja sotatantereilla. Ilman hevosta Suomi ei olisi sodassa pärjännyt − niin merkityksellinen hevosen tehtävä oli.

Sodan jälkeen hevonen auttoi raivaamaan metsiä ja peltoja, kun elämää kylissä ja kaupungeissa rakennettiin uudelleen.

Monet hevoset sodan loputtua, matkattuaan ensin pitkiä matkoja junalla sotatantereilta kotikonnuille, juoksivat kymmeniä kilometrejä kotitalliin muistaen missä koti oli. Hevoset otettiin ilolla vastaan, niitä kukitettiin ja niille syötettiin herkkuja.

Hemuli tuumi: ”Minkähänlaisia herkkuja?”

Valo naurahti: ”Voi sinua Hemuli.”

Matka jatkui nykyaikaan. Tähtihevonen esitteli erilaisia tapahtumia, talleja ja hevosten työpaikkoja. Hevoset kävivät ravitalleilla, ratsastustalleilla, metsätyöhevosiin tutustumassa ja sirkuksessa sekä erilaisissa kilpailuissa kuten ponien ja isojen hevosten ravikilpailuissa.

Sitten ne laskeutuivat Tähtihevosen johdolla erään punaisen tallin pihaan, jonka aitauksessa oli kaksi hevosta.

Tähtihevonen sanoi: ”Koska teillä on siivet, ihminen ei näe teitä, vain hevoset. Jäämme katselemaan tänne hetkeksi mitä kohta tapahtuu.”

Pian aitaukseen tuotiin pieni tyttö. Tyttö oli hyvin surullisen näköinen. Hänelle oli selvästi tapahtunut elämässään jotakin ikävää. Tyttöä jännitti ja pelotti. Hän oli joskus kauan sitten ratsastanut, mutta pitkän tauon jälkeen ja monien elämässä tapahtuneiden tapahtumien jälkeen tytön oli vaikeata nousta hevosen selkään. Tyttö ei pelännyt hevosia, mutta tytön sisällä asui suru ja ikävät muistot ja kokemukset, jotka saivat aikaan pelon, joka vaikutti kaikkeen tytön elämässä.

Tytön mukana tuli opettaja, joka rauhallisesti opasti tyttöä hiljaisella äänellä.

Tytön äiti jäi katselemaan aitauksen vierelle.

Tyttö nousi toisen hevosen selkään ja oli jäykkä kuin keppi.

Koulutettu hevonen lähti liikkeelle ja käveli rauhallisesti. Pian tyttö rentoutui vähän ja aikansa laitumella hevosella ratsastaessaan tyttö rentoutui entistä enemmän. Tyttö jo taputteli hevosta ja jutteli sille hellästi. Tytön silmät alkoivat sädehtiä.

Ratsastustunnin loputtua tyttö halasi hevosta ja lähti iloisena äitinsä luokse. Tyttö ja äiti halasivat toisiaan. Tytöllä oli parempi olla.

Hevoskaverukset vilkaisivat toisiaan. ”Voi, miten hienoa!” Ammu sanoi.

Tähtihevonen sanoi: ”Hevosella on suuri merkitys ja tehtävä maan päällä. Sillä on mitä erilaisempia tehtäviä ihmisen apuna. Se, mitä juuri näitte, on eräs parhaista esimerkeistä siitä, miten parantava voima hevosella ihmiseen on.

Jopa Hemulikaan ei ajatellut nyt ruokaa. Sen mieltä lämmitti niin kovasti se, mitä se juuri oli nähnyt.

Kun hevoset sädehtivine siipineen palasivat nykyiseen aikaan ja tuttuun kotipihaan, oli jo yö. Pakkanen oli kiristynyt, mutta tallikissa Maija odotteli tallin oven suulla.

”Jaa-a. Nyt ne sitten tulevat. Missähän ne kävivät?” Maija tuumi.

Voi hyvänen aika, tätä ei kyllä usko lampaat eikä talon kissa Minni. Se oli niin tohkeissaan, että se ei huomannut, kun tallin hiiriperhe tuli katsomaan toisen oven raosta pihan tapahtumia. Niiden pienet viikset värisivät jännityksestä niiden ihmetellessä hevosten hohtavia siipiä.

Tähtihevonen sanoi: ”Teilläkin on edessänne vielä monta monituista työtehtävää. Voitte auttaa ihmisiä näkemään elämässä hyvät ja kauniit asiat, parantumaan, harrastamaan ja pitämään huolta toisistaan. Aivan kuten me hevoset osaamme pitää toisistamme huolta. Kun suljette silmänne, siivet lähtevät. Me tapaamme vielä jonakin päivänä ja tulen teitä taas katsomaan. Nyt minun pitää jatkaa matkaa. Menen kertomaan näitä samoja asioita muille maailman hevosille.”

Hevoskaverukset sulkivat silmänsä ja avasivat ne taas jo kohta. Siivet olivat poissa.

Hetken hevoset olivat hiljaa ja mietteliäinä, kun Tähtihevonen lähti. Pian se lensi taivaalle niin, että siitä ei näkynyt mitään. Taivaalla näkyivät enää vain kauniisti sädehtivät tähdet.

Kaikki mietteissään pureskelivat tapahtunutta. Mutta olihan niillä ylpistynyt olo ja syystäkin. Sillä nyt ne tiesivät paljon omasta lajistaan ja sen merkityksestä maailmassa.

Hevosten siirtyessä torkkumaan yöpuulle tallikissa tassutteli pihan halki. Se huomasi hohtavat kavioiden jäljet lumessa, joiden kuvio muistutti enkeliä.

Sitten se huomasi, että oman tallin hevosilla oli kavioiden jäljissään ihan samanlainen enkeliä muistuttava kuvio. Maija-kissaa hymyilytti. Se hypähteli keveästi talon pihalle ja kuvitteli selkäänsä siivet. Se oli hyvin ylpeä itsestään, sillä olihan silläkin oma tärkeä tehtävä tallikissana.

Olivatkohan hiiret samaa mieltä siitä asiasta?

Sen pituinen se.

iloiset hevoset, 8.7.15 annukka dahlgren

Piirros: Annukka Dahlgren, 7 v


Auta tutkijoita Einon ja Uljaanpojan DNA:n jäljille

$
0
0
sudenhammas

Hannu Korkeamäen tutkijoille luovuttama Murron sudenhammas.

Tiedätkö, onko jossain 1900-luvun alkupuolella eläneiden suomenhevosen jäänteitä: hampaita, jouhia, taljoja, luita? Tai osaatko neuvoa tarkan hautapaikan?

Tietosi voivat olla ratkaisevan arvokkaita, kun tutkijat yrittävät selvittää suomenhevosen alkuperää ja rodunjalostuksen vaikutuksia nykyiseen suomenhevoskantaan.

Biologi Karin Hemmannilla on jo yksi aarrelöytö – vuonna 1917 syntyneen Murto-nimisen orin hampaita.

”Murron hampaat ovat uskomattoman hieno alku suomenhevosen varhaisvaiheita käsittelevälle tutkimukselle”, Karin Hemmann ja arkeologi Tuija Kirkinen iloitsevat.

Nyt tutkimuspöydälle kaivataan näytteitä erityisesti kantaoriiden Einon (s. 1888) ja Uljaanpojan (s. 1924) jälkeläisistä.

”Tavoitteemme on saada 1800–1900-luvun vaihteen näyte kaikista neljästä suomenhevosen pääsukulinjasta”, Karin Hemmann tarkentaa.

Keräämisellä kiire

leukakuu

Arja Koskela lähetti Lapukan (1917–1941) alaleuan tutkijoille kesäkuun loppupuolella. Kuuluisan juoksijan ja pirtuhevosen muistomerkki on Nivalan raviradalla.

1900-luvun alun suomenhevosista on hyvin vähän näytteitä. Eri-Aaronin (1932–1953) pääkallo ja talja ovat Laihian museossa. Taljan jouhinäytteestä eristetystä DNA:sta on jo tutkittu muun muassa ravigeeniksi kutsutun DMRT3:n ilmenemistä.

”Näytteitä ja tietoja hevosten hautapaikoista on edelleen olemassa, mutta tiedon haltijat alkavat olla melko iäkkäitä. Tästä syystä tämän ainutlaatuisen tutkimusmateriaalin keräämisellä alkaa olla kiire”, Karin Hemmann vetoaa kansalaisten ja hevosihmisten apuun.

Uusia näytteitä saattaa löytyä kotien kätköistä, tallien vinteiltä ja jäämistöistä. Myös museoiden ja koulujen kokoelmista voi paljastua arvokkaita DNA-lähteitä. Tunnettujen hevosten hautoja on esimerkiksi raviratojen liepeillä. Hevosten hautojen arkeologisten tutkimusten tavoitteena on saada näytteitä lähinnä hampaista.

Tutkijat toivovat näytteitä eri puolelta Suomea, jotta 1900-luvun alun paikalliset suomenhevostyypit olisivat hyvin edustettuina tutkimusaineistossa.

Menetelmät kehittyneet

Nykymenetelmin DNA:ta pystytään eristämään hyvinkin vanhoista hampaista, karvoista ja häntäjouhista.

Niin sanottua mikrosatelliitti-DNA-merkkejä käytetään polveutumisen DNA-testauksessa ja monimuotoisuuden ja sukulaisuuksien kartoittamisessa. Näytteistä eristettyä DNA:ta voidaan verrata muinais-DNA:han ja elävien suomenhevosten DNA:han.

”Vertailun avulla saadaan tietoa paitsi suomenhevosen kehityksestä ja sen kehittymisestä eri linjoihin, niin myös apua joidenkin suomenhevosille tyypillisten, osin perinnöllisten ominaisuuksien tutkimiseen”, Karin Hemmann valottaa.

Sattumalta tutkijalle

Murron hampaiden saaminen tutkimuskäyttöön oli sattumien summa. Lapualainen hevosmies ja hortonomi Hannu Korkeamäki oli vuonna 2009 yhteydessä Kariniin, joka oli lehtiartikkelissa pyytänyt tietoja hevosten puunpurennasta ja kesäihottumasta. Yllättäen Hannu kertoi lisäksi tietävänsä Murron haudan sijainnin ja että hänellä olisi oriin hampaita renginkaapissaan.

Murto kuoli vuonna 1936 ähkyyn 19-vuotiaana ja se haudattiin hevosesta huolehtineen eläinlääkärin pihaan Lapuan keskustassa. Pihamaalla kaivantoa tehneet työmiehet osuivat Murron hautaan ja jostain syystä irrottivat lapiolla hevosen hampaita ja antoivat ne hevosmies Yrjö Kivekkäälle. Kivekäs antoi hampaat Korkeamäelle, joka puolestaan luovutti ne Karin Hemmannille tutkimuskäyttöön.

”Murto oli kiltti”

Murto oli vuonna 1917 Vähässäkyrössä syntynyt ja vuonna 1936 kuollut suomenhevosori. Murto alitti ensimmäisenä suomenhevosena kylmäverisille mahdottomana pidetyn 1.30 minuutin kilometriajan. Ori voitti ravikuninkuuden vuosina 1926 ja 1929. Sen 77 rekisteröidyistä jälkeläisistä ravikuninkuuden saavuttivat Eri-Aaroni (1943) ja Valokas (1945).

Murto periytti jälkeläisilleen usein jalon rakenteensa lisäksi korkeita valkoisia sukkia.

”Hannu osasi kertoa Murrosta, että se oli kiltti ja hyväluontoinen hevonen, tyypiltään kevyt”, Karin Hemmann kertaa keskustelujaan Hannu Korkeamäen kanssa.

Murto polveutuu vuonna 1864 Keuruulla syntyneestä kantaoriista Jaakosta, joka edustaa yhtä nykyistä suomenhevosen neljästä sukulinjasta.

Suomenhevosen kantakirja perustettiin vuonna 1907, jonka jälkeen suomenhevosesta on kehitetty juoksijoiden, ratsujen, työhevosten ja suomenpienhevosten neljä päälinjaa. Nämä linjat polveutuvat neljään kantaoriiseen: Kirppuun (s. 1879 Rovaniemellä), Einoon (s. 1888 Kuopiossa), Uljaanpoikaan (s. 1924 Valkjärvellä) ja Jaakkoon.

Hanke Facebookissa

Tutkimuksessa kerättävät näytteet tutkitaan ja analysoidaan Helsingin yliopistossa. Oskar Öflundin säätiö myönsi tänä kesänä 4 500 euroa näytteiden keruuta ja analyysejä varten.

Suomenhevosen varhaisvaiheiden tutkimushankkeelle on tehty tiedonkeruuta ja -jakelua varten omat Facebook-sivut.

Yhteydenotot: Karin Hemmann, 050 348 2639, karin.hemmann@helsinki.fi

Tuija Kirkinen, 050 554 1818, tuija.kirkinen@helsinki.fi

 

Teksti: Jukka Timonen

Ypäjällä suomenratsujen huipennus

$
0
0
Ypäjä

Perttu Pasuri ja Hevosopiston 9-vuotias ruuna Ypäjä Artsi johdattelivat ratsujoukon Vermon Kuninkuusravien suomenhevosen tarinan esittelyyn. Kuva: Jukka Timonen

Orikatselmus, laatuarvosteluja, este- ja kouluratsastuksen mestareita. Ypäjän Hevosopisto järjestää yhdeksi vuoden tärkeimmäksi suomenhevosten suurtapahtumaksi kohonneen Suomenratsujen Kuninkaalliset tänä viikonloppuna.

Ypäjälle odotetaan tuhansia vierailijoita ja 600 hevosta suomenratsujen vuoden päätapahtumaan. Se tarjoaa ajanvietettä kaikille ratsuista kiinnostuneille, mutta se on myös alan ammattilaisten etsikkoaikaa. Esimerkiksi orikavalkadissa kasvattajat markkinoivat oriitaan tammojen omistajille ensi kevääksi.

Hevosoppia livenä

Kavalkadi onkin kohonnut kuninkaallistapahtuman yhdeksi seuratuimmaksi hetkeksi. Katselmus järjestetään jälkeläisryhmänäyttelynä lauantaina, jolloin emien mukana voi seurata sydämet sulattavia maitovarsojakin. Kavalkadiin on kutsuttu kaikki kantakirjatut pienhevos- ja ratsuhevossuunnan suomenhevosoriit, joilla on vähintään kymmenen jälkeläistä.

Näillä näkymin katselmukseen osallistuu 11 oria, muun muassa Corleone, jonka Suomenhevosliitto palkitsi keväällä vuoden 2016 parhaana kouluhevosena.

Torstaista sunnuntaihin kestävä Suomenratsujen Kuninkaalliset on myös visuaalinen oppimistilaisuus.

”On arvokasta nähdä hevosia livenä omin silmin kuin pelkästään valokuvissa. Se kerryttää lisätietoa takaraivoon, jolloin pystyt itse päättelemään hevosten ominaisuuksista”, Hevosopiston kehittämispäällikkö Päivi Laine muistuttaa.

Kasvatuksen edistäminen

Viikonloppuna ratkotaan suomenhevosten mestaruudet niin este- kuin kouluratsastuksessakin.

Laatuarvostelun finaali 3–5-vuotiaille suomenhevosratsuille on arvostelutapahtuma, jonka tarkoituksena on antaa viitteitä hevosyksilöiden kyvyistä. Se antaa myös mahdollisuuden vuosittain arvioida valtakunnallisesti ratsukasvatuksen kehitystä.

Laatuarvostelun jatkoksi Hevosopisto on luonut kasvattajakilpailun kuusivuotiaille. Vuodesta 2003 alkaen kilpailu on järjestetty sekä este- että kouluratsastuksessa.

”Koko tapahtuman idea ja tärkein tavoite on suomenhevosratsujen kasvatuksen edistäminen”, Päivi Laine painottaa.

Historia velvoittaa

Päivi Laine haluaa myöntää ääneen, että Ypäjän Hevosopistolla, entisellä Valtion hevossiittolalla, on kasvatuksen edistämiseen myös historiallinen velvollisuus. Vuodesta 1937 lähtien opistolle on kertynyt valtava tiedollinen ja taidollinen, ainutlaatuinen pääoma ja sitä on käytetty ansiokkaasti hyväksi.

”Pitkän linjan osaaminen on pystytty siirtämään oppilaille”, Päivi vakuuttaa.

Väitteensä todisteeksi hän kertoo, että Suomenratsujen Kuninkaallisiin osallistuvista kasvattajista ja ratsastajista yli puolet on ammatillisen ratsastustutkinnon suorittaneita. Ratsastustoiminta suomenhevosilla on lisääntynyt, ja osa positiivisesta kehityksestä kuuluu ammatilliselle opetukselle.

Huippuosaajat luennoivat

Ypäjällä uppoudutaan suomenratsujen vuosisatoihin kuvin ja kertomuksia Suomenhevonen 110 vuotta -seminaarissa perjantai-iltana.

Suomen Hippoksen eläköitynyt jalostusjohtaja Terttu Peltonen luennoi aiheesta ”Kuninkaan ratsuväestä Suomenratsujen Kuninkaallisiin”. Museomestari Juha Erola kertoo maanpuolustuksesta ja urheilusta armeijassa. Ratsastuksen opettaja Kari Haimi valottaa ratsukoulutuksesta armeijassa ja ammatillisessa opetuksessa. Kenttäratsastuksen kansainvälinen tuomari Seppo Laine kertoo tarinansa ”Kelmin emästä Nysteriin – ratsastajapojan tie Ypäjältä maailmalle”.

Kuninkaallista ohjelmaa

Suomenratsujen Kuninkaallisissa kilpaillaan este- ja kouluratsastuksessa, ja luokat ovat avoimia vain suomenhevosille.

Estemestaruuskilpailussa ratsastetaan kaksi osakilpailua ja yhteen laskettu tulos ratkaisee voittajan. Ensimmäisessä osakilpailussa hypätään 110 senttimetrin rata ja toisessa osakilpailussa radassa on kaksi kierrosta, joista ensimmäinen on 110 cm:n ja toinen 120 cm:n tasolla.

Samansukuisten suomenhevosten joukkuekilpailu käydään 80 cm:n tasolla. Joukkuekilpailuun voivat ilmoittautua kahden ratsukon joukkueet, joissa hevoset ovat sukua keskenään, esimerkiksi hevosilla on sama isä tai emä tai jälkeläinen kisaa emänsä tai isänsä kanssa.

Kouluratsastustapahtuma huipentuu sunnuntaina Kelmi Kur -kilpailuun.

Laatuarvostelu 3–5-vuotiaille

Suomenhevosten laatuarvostelu on järjestetty kuninkaallisten yhteydessä vuodesta 2003. Finaaliin pääsevät karsintojen kautta parhaat 3- ja 4-vuotiaat suomenhevoset ja 5-vuotiaat kilpailusuoritusten perusteella.

Kolmivuotiaiden arvostelukohteina ovat rakenne, irtohypyt ja askellajit. Nelivuotiaat suorittavat yhdistetyn rakenne- ja askellajikokeen ja estekokeen. Viisivuotiaat suorittavat laatuarvosteluohjelman askellajikokeena ja estekokeen ratsastajan kanssa.

Tuomarit kiinnittävät arvostelussa huomiota muun muassa hevosen tasapainoon, yhteistyöhalukkuuteen ja ratsastettavuuteen.

Kasvattajakisa 6-vuotiaille

Laatuarvostelun jatkoksi on luotu suomenratsujen kasvattajakilpailu kuusivuotiaille. Vuodesta 2002 kilpailu on järjestetty sekä este- että kouluratsastuksessa. Esteratsastuksessa kilpailu on kaksipäiväinen. Ensimmäisessä osakilpailussa estekorkeus on 90 senttimetriä ja toisessa 95 senttimetriä. Kouluratsastuksessa kasvattajakilpailu ratkaistaan kahdessa helppo A -tasoisessa osakilpailussa.

Teksti ja kuva: Jukka Timonen

Suomenhevosilla päästeltiin maan pisintä suoraa

$
0
0
Jouni_Miettinen

Porilainen suomenhevosmies Jouni Miettinen osallistui maantieajoihin neljällä hevosella.

Suoranajot tai maantieajot olivat tyypillinen paikallinen ravikisa 50−60-luvun Suomessa. Kisapaikkana toimi yleensä tarpeeksi pitkä pätkä suoraa maantietä.

Teuvan Hevosjalostusyhdistys palasi perinteeseen järjestämällä suoran ajot jo kolmatta kertaa aidossa 50-luvun ravitunnelmassa, tangon soidessa ja hevosmiesten saapastellessa pussihousuissa ja kiiltonahkasaappaissaan.
Puretun junaradan paikalle rakennettu kahden kilometrin hiittirata on Suomen pisin suora rata. Kisoissa radasta oli käytössä kilometri, ja hevoset juoksivat pareittain siten, että ensimmäisen juostua noin 500 metriä lähti toinen matkaan. Kilpailijat juoksivat radan kumpaankin suuntaan, ja parempi aika huomioitiin.
”Kaivopuistossa järjestettiin samanlainen tapahtuma 150 metrin radalla. Ei meidän ravit ihan samanveroiset ole, mutta oli meillä sentään kilometrin pituinen rata”, kilpailun johtaja Kari Saarela hymyilee.
Ravipuolen lisäksi Saarelan mukaan on tärkeää järjestää aktiviteettia myös perheen pienimmille. Päivän suosituin lähtö oli keppihevoslähtö, johon osallistui kymmenittäin pieniä ratsukoita.
”Kun lapsille on tekemistä, saadaan paikalle koko perhe.”

Kepparit

Keppihevoslähdön nuorimmaiset seurasivat suoralla käytävää kiitolaukkakisaa.

Aleksilla isän saappaat

Hevosia ja ohjastajia saapui ajoihin pääasiassa Etelä-Pohjanmaan alueelta, mutta ohjaksissa nähtiin myös Suomen merkittävimpiin suomenhevosten valmentajiin lukeutuva satakuntalainen Jouni Miettinen, joka osallistui kisoihin neljällä hevosellaan. Raviväkeä oli kehotettu pukeutumaan ajan hengen mukaisesti, ja parhaasta asusta palkittiin Aleksi Palmroth, jolla oli yllään parikymppisenä teetetty liituraitapuku ja edesmenneen isänsä vanhat nahkasaappaat.
”Ei ole ensimmäiset ravit, joissa näillä tallataan”, Palmroth totesi esitellen ruskeita saappaitaan.

Valte  aloitti 40-luvulla

Tallialueella lähtöönsä valmistautui kisojen iäkkäin ohjastaja, 85-vuotias Valte Salojensaari.  Tämä Suomen ennätyksiäkin rikkonut vanhan ajan hevosmies ei saa ikänsä puolesta kisata enää isoilla radoilla, mutta paikallisraveissa hän pääsee vielä ohjiin. Salojensaari aloitti uransa nuorena poikana Suupohjan alueella järjestetyissä maantieajoissa.
”Maantieajot ovat Suupohjassa valtavan pitkä perinne. Kisaamiseen oli valtava innostus, eikä sitä tehty rahankiilto silmissä vaan urheilun kannalta! Teuvalla päästeltiin Riipinsuoralla ja illalla oli tanssit”, 40-luvulla aloittanut ohjastaja muistelee.
Talvisin kisattiin puolestaan järvien ja jokien jäällä.

valte

Valte Salojensaaren ura ohjastajana alkoi Suupohjan maantieajoissa 40-luvulla.

Vanhat konstit parhaat

Pohjanmaan alueen hevoskulttuurin kehittymisestä Salojensaari kiittää sodan tuomia Karjalan evakkoja.
”Karjalaiset olivat taitavia hevosmiehiä ja toivat mukanaan hyvän hevoskannan. Opimme heiltä paljon, vaikkeivät pohjalaiset sitä tahdokaan myöntää”, Salojensaari tuumaa.
Hevosmiestaito ei ole hänen mukaansa vuosien saatossa muuttunut, mutta varusteet, ruokinta ja olo-suhteet ovat. Salojensaaren mukaan vanhan ajan konstit ovat vieläkin monesti parhaat, ja esimerkiksi jalkojen hoitoon löytyy parhaat yrtit luonnosta.
”Mutta nykypäivän nuoret ovat ylimielisiä, he eivät kuuntele vanhoja ihmisiä”, hevosmies toteaa.
Hän pelkääkin vanhan hevosmiestaidon unohtuvan alan ukkoontuessa. Toinen uhkakuva on Salojensaaren mukaan EU.
”Se tappaa maamiehen yrittämisen kaikella lailla, kyllä se on puolihullu joka viitsii enää hevosia pitää”, hän päättää.
Teksti ja kuvat: Kaisa Beltran

Aleksi_Kari

50-luvun tyyliin pukeutunut Aleksi Palmroth ja kisapäällikkö Kari Saarela Virin Toivoa palkitsemassa.

Suomenhevosten viikolla tervehdimme kuntapäättäjiä hevosvoimin

$
0
0
Suomenhevosviikko

Nurmio-ori kävi vierailulla toukokuussa Rantalan alakoululla Lieksassa. Ohjaksissa Johanna Puustinen.

Suomenhevosen päivää vietetään keskiviikkona 6. syyskuuta. Itsenäisyyden juhlavuonna hevosväen toivotaan esittelevän ainutlaatuista kansallishevostamme ja hevosalaa kunnissa syyskuun aikana, erityisesti suomenhevosen viikolla 4.-10. syyskuuta. Nyt on myös mainio mahdollisuus muistuttaa kuntapäättäjiä hevosen ja alan merkityksestä nyky-Suomessa. Mukaan ovat tervetulleita aivan kaikki hevoset ja ponit taustajoukkoineen.

”Hevosten kanssa harrastaminen, yrittäminen ja matkailu monipuolistavat ja elävöittävät kuntien toimintaa niin taajamissa kuin maaseudullakin”, Suomen Ratsastajainliiton pääsihteeri Fred Sundwall muistuttaa.

”Toivomme hevosharrastajien ja ammattilaisten lähtevän mukaan vierailemaan kuntiin tai ilahduttamaan hevosten kanssa vaikkapa vanhuksia ja lapsia. Meitä hevosihmisiä on paljon, joten jaetaan juhlavuonna hevosten luomaa iloa muillekin”, Sundwall vinkkaa.

Ota yhteyttä kuntasi edustajiin, virkamiehiin tai luottamushenkilöihin, ja tarjoa tapaamista vaikkapa. Esittele paikallista alan toimintaa, vahvuuksia ja kehityskohtia sekä hevosalaa tietoiskuna yleensä, saat meiltä tietoa ja materiaaleja tueksi. Kutsu muita alueesi talleja, seuroja ja toimijoita mukaan. Voitte myös vierailla päiväkodissa tai vanhainkodilla.

Voit olla hevosalan ammattilainen, harrastaja tai aktiivinen seuratoimija. Tärkeintä on, että koet hevosalan edut tärkeiksi, haluat edistää hevosharrastusten edellytyksiä kotikunnassasi sekä pystyt järjestämään suomenhevosen tai muun sopivan hevosen mukaan tilaisuuteen. Tarkoituksena on myös tehdä oman alueen hevosalan toimijoita tutuiksi kuntapäättäjille.

Kuinka lähdet mukaan?

  1. Sovi kunnan tai muun kohteen kanssa sopiva ajankohta ja paikka tapaamiselle. On hyvä, jos mukana on useampi hevosalan ammattilainen tai harrastaja, onhan juhlavuoden teemakin #yhdessä.
  2. Ilmoita tapahtuma mukaan Mahdollisuuksien hevonen -juhlavuoden kalenteriin otsikolla ”Hevonen tulee kylään”tästä linkistä. Postitamme kaikille ilmoittautuneille materiaalipaketin sekä Hevoset ja kunta – rajapintoja -kirjoja ja suomenhevosesitteitä tilaisuudessa jaettavaksi.
  3. Tutustu ja hyödynnä taustamateriaaleja. Mahdollisuuksien hevonen -juhlavuoden materiaalit löytyvät täältä.
  4. Tiedota tilaisuudesta alue- ja paikallismedialle – muista myös some.
  5. Onnistunutta ja turvallista tapahtumaa!

Lisätietoja:
– Anne Laitinen, Hippolis ry, 040 766 0830, anne.laitinen@hippolis.fi
– Suvi Louhelainen, Suomen Hippos ry, 050 574 5920, suvi.louhelainen@hippos.fi

– Nina Kaipio, Suomen Ratsastajainliitto ry, 040 1974 572, nina.kaipio@ratsastus.fi

Suomenhevonen meni minne käskettiin

$
0
0
seminaari

Seminaarissa luennoivat museomestari Juha Erola (vas.), ratsastuksenopettaja Kari Haimi, huippuratsastaja Seppo Laine ja Terttu Peltonen. Opiston kehittämispäällikkö Päivi Laine juonsi tilaisuuden.

Sotaratsuina suomenhevoset olivat vahvoja, sitkeitä ja nopeita!

Näin kuvailee Terttu Peltonen hakkapeliittojen käyttämää suomenhevosta Eurooopan sotatantereilla.

Hakkapeliitat olivat Ruotsin sotaväessä 30-vuotisen sodan aikana (1618–1648) palvelleita suomalaisia ratsumiehiä.

Terttu Peltonen puolestaan eläköityi Suomen Hippoksen jalostusjohtajan tehtävistä. Hän luennoi perjantai-iltana Suomenhevonen 110 vuotta -seminaarissa Ypäjän Hevosopistolla. Ypäjällä vietetään tänä viikonloppuna Suomenratsujen Kuninkaallisia.

Sitkeitä ja rauhallisia

Hakkapeliitat olivat ensimmäisiä sotilaita, jotka käyttivät monipuolista suomenhevosta taisteluissa.

Tuon ajan suomenhevonen oli pienikokoinen, ainoastaan 104–129 senttimetrisiä. Tosin miehetkin olivat pienikokoisia. Suomenhevosella oli muita ominaisuuksia, jotka korvasivat koon.

”Ne olivat rauhallisia, sitkeitä ja kestäviä. Ne olivat myös huomattavasti helpompia ruokkia vaativissa olosuhteissa, jolloin rehua oli haalittava kasaan kymmenien kilometrin päästä”, Peltonen vertailee eurooppalaisiin rotuihin.

Suomenhevoset soveltuivat hyvin hyökkäävään kiitolaukkaan, eivätkä ne säikkyneet taistelutilanteissa. Ratsuväen yllättävät paot johtuivat usein hevosten vauhkoontumisesta. Tässä suhteessa hakkapeliittojen hevoset olivat luotettavia taistelutovereita.

”Suomenhevoset menivät sinne minne käskettiin.”

Rustholli varusti sotaratsukon

1680-luvulla Ruotsin kuningas Kaarle XI uudisti sotalaitosta. Maatiloista muodotettiin 2–6 talon ryhmiä, ruotuja, jotka kukin joutuivat kustantamaan yhden sotilaan varusteineen ja aseineen. Ruotu järjesti sotilaalle palveluajaksi myös torpan ja palan viljelysmaata.

Ratsutila eli rustholli oli maatila, jonka tehtävänä oli lähes koko ruotujakolaitoksen ajan, 1600-luvun lopulta vuoteen 1808, varustaa asekuntoinen mies ja hevonen sotaa sotaa varten.

Ratsastusopetus alkoi heti

Venäjän keisarin asetuksella Lappeenrantaan muodostettiin vuonna 1889 ratsuväen joukko-osasto Suomen Rakuunarykmentti.

Itsenäisen Suomen ratsuväki sai alkunsa 19. syyskuuta 1917. Tuolloin senaatti hyväksyi Saksanniemen Järjestyslipuston perustamisen Porvooseen. Järjestyslipustoon kuului kaikkiaan 200 miestä ratsuineen.

Mannerheim muodosti vuonna 1921 Hämeen Ratsurykmentistä ja Uudenmaan Rakuunarykmentistä Ratsuväkiprikaatin Lappeenrannassa. Hevosten määrä vaihteli Ratsuväkiprikaatissa 1 000–2 000, vuonna 1937 hevosia oli 1 690.

”Ratsastusopetus aloitettiin heti ensimmäisestä päivästä alkaen. Koulutus alkoi tasapainoharjoittelulla, sitten oli vikellystä ja miekalla pajunvitsojen ja savikakkujen lyömistä”, Terttu Peltonen kertaa historiaa.

500-vuotinen historia

Ratsuväki lähti marraskuussa 1939 talvisotaan ratsain, mutta se palasi helmikuussa 1940 Lappeenrantaan vaihtamaan hevoset suksiin. Välirauhan aikana ratsuväki suoritti palvelunsa ratsain ja ratsain se lähti myös jatkosotaan kesäkuussa 1941.

Hämeen Ratsurykmentti lakkautettiin Kouvolossa 1944. Uudenmaan Rakuunarykmentti lakkautettiin vuorostaan Lappeenrannassa 1.3.1947 eversti Adolf Ehrnroothin kuuluisalla komennolla: ”Valmiiksi – ratsailta!”

Suomen ratsuväen 500-vuotinen historia hevosten kanssa oli päättynyt.

Teksti ja kuva: Jukka Timonen

Rakkaudesta suomenhevosiin

$
0
0
Salmiakki

Salmiakki Poika, omistaja Pirja Sulkumäki ja hänen tyttärensä, ”hevosenhoitajat” Sarita (oik.) ja Jasmina Sulkumäki.

Salmiakki Poika on nimensä mukainen, mustanpuhuva ori. Se esittäytyi edustavasti viiden jälkeläisensä kanssa satapäiselle yleisöjoukolle tänään Ypäjän Hevosopiston järjestämässä orikavalkadissa.

Omistaja Pirja Sulkumäki Veikkolasta oli iloinen tarjoutuneesta esittelytilaisuudesta.

”Tämä on ilmaista mainosta, kun saa oman oriinsa esille valtavan joukon edessä.”

Katselmuksessa taka-ajatus on, että hevosalan ihmiset oppisivat tuntemaan oriin periyttäjänä ja tammojen omistajat haluaisivat astuttaa hevosensa sillä. Markkinointia ei tehdä rahan takia vaan siksi, että näkee oman oriinsa aikaansaannoksia.

”Kun syntyy varsoja, on kiva seurata niiden elämää ja kehittymistä, kun näkee laatuarvosteluja”, Pirja sanoo.

Astutuksilla ei rikastuta

Siitostoiminta ei ole ratsupuolella taloudellisesti likimainkaan niin merkittävä tekijä oriiden omistajille kuin ravihevostaloudessa. Parhaat ratsut astuvat vuodessa runsaat 30 tammaa, useat ravurit jopa maksimin 150.

”Pitäisi olla huippusuosittu ori, että astutuksilla olisi taloudellisesti merkitystä”, Pirja muistuttaa.

11-vuotias Salmiakki Poika, tuttavallisesti Mikki, astui esimerkiksi viime vuonna kymmenen tammaa. Nyt sillä on yli kymmenen jälkeläistä, joka on ollut rajana orikavalkadiin pääsylle. Näin avautui myös jälkeläisille ensimmäinen tilaisuus näyttäytyä, sillä vanhin jälkeläisistä on vasta 2-vuotias ja laatuarvosteluthan alkavat vasta 3-vuotiaille.

Varsat rohkeita

”Rakkaudesta lajiin ja hevosiin.” Se on saanut Pirjan tekemään töitä jo parinkymmenen oman hevosen kanssa. Ja kun Mikki sattuu olemaan vielä hänen elämänsä hevonen, niin ymmärtää, miksi hän haluaisi oriinsa geenien periytyvän jälkipolville.

”Mikin varsat ovat hirveän rohkeita, uteliaita, sosiaalisia, hyväliikkeisiä ja kompakteja rakenteiltaan”, Pirja mainostaa.

Isää Pirja kehuu puolestaan seuralliseksi, sosiaaliseksi ja joka osaa käyttäytyä ja on kiinnostunut ympäristöstä. Mikin kanssa hän on käynyt kursseilla ja leireillä.

”Se ei ole ollut ilkeä ikinä – se ei pure eikä potki”, Pirja suitsuttaa 2-vuotiaana hankkimaansa oria.

Sielullinen yhteys

Pirjalla on ollut puoliverisiä, mutta nyt tallissa on pelkästään viisi suomenhevosta ja poni.

”Suomenhevoset ovat monikäyttöisiä, sillä ne käyvät lajiin kuin lajiin. Suomenhevonen on suomalaisen ihmisen hevonen – se ymmärtää meitä. Meillä on sielullinen yhteys”, Pirja avaa tuntojaan.

Ammattiratsuttaja Anna Kärkkäinen kilpailee Salmiakki Pojalla, Pirja itse maastoilee ja Jasmina-tytär hyppääkin sillä.

Sanna

Sanna Pulakka (oik.), Teemu-poika ja Taru Suutari ihastelivat suomenratsuja.

”Kaikki ovat yksilöitä”

Orikavalkadi keräsi runsaan katselijajoukon hevosopiston Derbykentän katsomoihin. Hämeenkyröläinen Sanna Pulakka seurasi Tuukka-poikansa ja pinsiöläisen Taru Suutarin kanssa oriiden ja niiden jälkeläisten esittelyä.

”Hienoja, hyvin hoidettuja suomenhevosia”, Sanna ja Taru kehuvat näkemäänsä.

Taru harjoittaa pienimuotoista ravihevosten kasvatustoimintaa. Hän muistuttaa, että ravihevosen ratsuttaminen tuo sille tarpeellista vaihtelua ja jumppaa. Hän uskoo myös, että ravi- ja ratsulinjaisen hevosen risteytyksellä voi hakea monipuolista harrastehevosta.

Sanna tunnustaa, että suomenhevonen on ollut aina lähellä hänen sydäntään.

”Kaikki ovat yksilöitä, vaikka ovat samaa rotua. Se on hienous tässä rodussa”, Sanna hehkuttaa.

Teksti ja kuvat: Jukka Timonen

Uusi laji – Mikupasin uusi elämä

$
0
0
Mikupas_koulu

Mikupas nauttii ratsukon kaikista kolmesta kilpailulajista. Kuva Ypäjän Hevosopiston lämmittelykentältä Suomenratsujen Kuninkaallisista.

Mikupas, 16-vuotias suomenhevonen, huokuu levollisuutta, kun Eeva Rönkkö ratsastaa sillä kisasuorituksen jälkeistä palauttelua. Ei edes Tero Rönkön, Eevan aviomiehen, vihellys saa ruunan lerpattavia korvia hörölle.

”Mikupasissa on kyllä karismaa kisakentillä. Se nauttii esiintymisestä”, Eeva vakuuttaa suojatistaan.

Mikupas teki Ypäjällä kelpo kisaohjelman kouluratsastuksen Kelmi Kür -kilpailussa ja sijoittui lopulta yhdenneksitoista kovatasoisessa suomenhevosjoukossa.

Elokuussa Eeva kävi hevosellaan Kuopiossa rohmuamassa Itä-Suomen aluemestaruudet sekä koulu- että esteratsastuksessa.

Puskista kilpakentille

Mielenkiintoista on se, että hevonen on sama, joka vielä seitsemän vuotta sitten yritti raviradalla parhaansa. Valmentajat eivät kuitenkaan saaneet siitä esille Mikker-isän ja isänisä Vokkerin juoksijanlahjoja. Kehitys loppui, ja Mikupas siirtyi Rönkköjen omistukseen vuonna 2011.

Rönköt hankkivat Mikupasin maastoratsastusta varten Terolle niin sanotuksi puskahevoseksi. Pian paljastui, että ruuna on hyvin monipuolinen yksilö. Nyt sillä ajetaan sekä reellä että kärryillä, ratsastetaan maastossa ja käytetään este-, koulu- ja kenttäratsastuksessa.

”Valjakkoa ei ole vielä kokeiltu”, pariskunta naurahtaa.

Raviradat ahdistavat vieläkin

Mikupas on nyt aivan eri hevonen kuin tullessaan iisalmelaiselle maitotilalle kuusi vuotta sitten. Silloin se jännittyi välittömästi, kun se havaitsi, että isäntäväki asetteli traileria auton perään.

”Miku on aina lastautunut kiltisti ja matkustanut hyvin, mutta alkuaikoina se oli jo muutaman ajokilometrin jälkeen hikinen ja tärisi stressaantuneena”, Eeva muistelee.

Suuret raviradat aiheuttavat Mikupasissa vieläkin tunnekuohun ja se muuttuu erittäin levottomaksi.

”Etenkin Oulun Äimäraution ravirataa ja valjastuskatoksia pyrimme välttämään tämän vuoksi”, Eeva kertoo.

Jokaiselle oma laji

Eeva_Miku

Eeva on kouluttanut entisestä ravurista kilpailukykyisen este- ja kouluratsun.

Yhteisten vuosien kuluessa Mikupas on saanut itseluottamuksensa takaisin. Se rouskuttelee kaikessa rauhassa heinää omassa trailerissaan eikä ajon aikana sen selkäpiissä ole ainuttakaan hikipisaraa.

Ikänsä ratsastanut Eeva Rönkkö aprikoi osaselitykseksi, että Mikupas stressaantuu vähemmän ratsastus- kuin ravikilpailutilanteista. Raveissa juostaan kilpaa ryhmänä, kun taas ratsastuksessa kilpailun luonne on erilainen.

Ajan saatossa Mikupas on oppinut huomaamaan, ettei valmennus- ja kilpailureissuissa ole mitään jännitettävää.

”Miku esittää äijää, mutta se on herkkä”, 29-vuotias maatilan emäntä tulkitsee suojattiaan.

Matkajännitys on nyt kaikonnut ja hevonen on rauhoittunut yhteisillä leiri- ja harjoitusmatkoilla. Mikupas nauttii uuden oppimisesta ja pitää ratsukon kaikista kolmesta kilpailulajista. Eeva uskookin, että jokaiselle hevoselle löytyy se oma laji. Niin löytyi Mikupasillekin ja se sai uuden, elämisen arvoisen elämän.

Suomalaista sisua

Mikupas on Eevalle ja Terolle ensimmäinen suomenhevonen.

”Rotu on vienyt mennessään”, Eeva tunnustaa, vaikka he omistavatkin Mikupasin lisäksi itse kasvattamansa kolmivuotiaan FWB-tamman.

Eeva pitää Mikupasia huikeana persoonana ja harvinaisen hyvänä yksilönä. Se on työteliäs ja se yrittää aina parhaansa. Virkaintoisena se saattaa ennakoida tehtäviä, mutta se on aina valmis palvelemaan ihmistä hyvällä asenteella. Eniten omistajia on hämmästyttänyt, että se oppii ja omaksuu koko ajan uutta.

Mikupas on näyttänyt myös suomalaista sisua.

”Jos se ei jotain osaa, se ei turhaudu.”

Huiman nopea kehitys

Juoksijalinjaisen hevosen kouluttaminen este- ja kouluratsastuskentille on vaatinut työtä.

”Miku entisenä ravihevosena halusi mennä lujaa. Viiden laukka-askeleen välit se meni kolmella”, Eeva valottaa lähtöasetelmia.

Ruuna ei kyennyt myöskään laukkaamaan tasapainossa. Kotitilan 30 x 50 metrin kenttä ei ollut riittää vauhtikaarroksiin, kun aita tuli jo vastaan.

Nyt hevonen on kontrollissa esteiden välillä ja ratsukko on kilpaillut metrin luokkiin asti. Viime vuonna Eeva ja Mikupas starttasivat myös kenttäratsastuksessa tutustumisluokissa.

Vuonna 2014 ratsukko aloitti kilpauransa Helppo C-tasolta ja vuonna 2015 noustiin Helppo A-tasolle.

Kehitys on ollut huimaa, sillä Eeva aloitti Mikupasin kouluttamisen vasta vuonna 2013, neljä vuotta sitten, hevosen ollessa 12-vuotias!

Rajat tulevat vääjäämättä jossakin vaiheessa vastaan.

”Jos Mikun into aktiiviseen valmentautumiseen ja kilpailemiseen jossain vaiheessa hiipuu, niin sitten ei enää jatketa väkisin, vaan päästetään ruuna nauttimaan leppoisista maastolenkeistä”, Eeva lupaa hevosen parhaaksi.

Teksti ja kuvat: Jukka Timonen


”Kuninkuusravien voitot jaetaan hevosmiehille”

$
0
0
Jokivarren_Kunkku

Pohjois-Suomen ylpeys, Jokivarren Kunkku, vei ravikuninkuuden Joensuussa 2015. Ori olisi eittämättä tärkeä Rovaniemen kisojen vetonaula, jos sinne asti tiensä raivaa. (Kuva: Jukka Timonen)

Rovaniemellä voitaisiin pitää Kuninkuusravit vaikka nyt olosuhteidensa puolesta. Mäntyvaaran raviradan suorituspaikat ja katsomotilat ovat kunnossa. Järjestelytyötä kuitenkin vielä riittää ensi heinäkuun viimeisenä viikonloppuna pidettävään suurtapahtumaan.

”Valmiusaste on 30 prosenttia, sillä vielä on hankittava sponsoreita, telttoja ja sen semmoista. Mutta onhan tässä vielä vuosi aikaa”, Rovaniemen Ravirata Oy:n hallituksen puheenjohtaja Matti Rajaharju muistuttaa.

Rovaniemellä paiskii töitä Kuninkuusravien eteen 600 talkoolaista. Vertailun vuoksi Mäntyvaaran normiravit vaatii 70–80 hengen työpanoksen.

Jakovara palkintoihin

Rovaniemelle odotetaan rohkeimmissa arvioissa jopa 55 000 ravivierasta eli saman verran kuin tämän kesän Vermon Kuninkuusraveissa kävi. Suomenhevosten ravijuhla on Lapin pääkaupungille ensi vuoden kärkitapahtuma, jonka odotetaan tuovan matkailutuloja jopa yli 10 miljoonaa euroa.

Kuninkuusravit on myös järjestäjille taloudellisesti merkittävä piristysruiske. Jos ja kun jaettava jää, siijoituskohde on selvä.

”Me pyrimme satsaamaan palkintoihin, jotta tänne saataisiin parempia hevosia. Voitot jaetaan hevosmiehille”, Rajaharju lupaa.

Siihen Rovaniemen Ravirata Oy:llä on erinomaiset mahdollisuudet, sillä yhtiö on velaton ja eikä raviradalla ole akuutteja investointitarpeitakaan. Rovaniemen kaupunkikin on kantanut kortensa kekoon muun muassa olemalla mukana raviradan remontissa.

Tupsujalkoja välilähtöihin?

Mäntyvaara erottuu muista kuninkuusravipaikoista ainakin katsomonsa osalta.

”Tämmöistä amfiteatterimaista katsomoaluetta ei ole toista”, Rajaharju muistuttaa.

Rinteeseen asennetuilta penkkiriveiltä on esteettömät näköalat kilpa-areenalle, ja istumaan mahtuu kerralla 30 000 katselijaa.

Lapin taialla itseään markkinoiva Rovaniemi haluaa pohjoisen napapiirin kisoihin myös kansainvälistä väriä. Länsinaapureista, Ruotsista ja Norjasta, on jo vierailijoiden majoitusvarauksia. Nyt järjestäjät yrittävät houkutella suhteillaan myös niin sanottuja tupsujalkoja muihin kylmäverilähtöihin.

Rataennätys ravikuninkaalla

Rovaniemellä on järjestetty kilvanajoa jo vuoden 1880 tietämiltä lähtien. Ensimmäisen kerran Mäntyvaaran radalla kilpailtiin vuonna 1973 ja huipennus koettiin 2004 Kuninkuusraveissa. Tuolloin 47 123 katsojaa todisti Apassin ravikuninkuutta ja V.H. Suvittaren kuningatarjuoksuja. Apassi juoksi tuolloin vielä voimassa olevan Mäntyvaaran radan suomenhevosten rataennätyksen 1.21,4 aly.

Vuonna 2004 Rovaniemellä järjestettyjen Kuninkuusravien liikevaihto oli 1,7 miljoonaa euroa. Kunnioitettava saavutus, sillä Turun Kuninkuusravien liikevaihto oli vuosi sitten noin 2,5 miljoonaa euroa ja taloudellinen tulos 260 000 euroa.

Ensi vuoden kisojen budjettia ei ole vielä lyöty lukkoon eikä myöskään Kuninkuusravien lähtöpalkintoja ja kokonaiskilpailujen voittosummia.

Arvalla suomenhevosen omistajaksi

Rajaharjun omakohtainen ensikosketus suomenhevosiin omistajana on hauska tarina. Hän nimittäin voitti suomenhevosvarsan Sodankylän varsa-arpajaisista, ja tuo Vireni-ori juoksi lähemmäs 100 000 markkaa.

”Lähdin reellä ajamaan varsalla ensimmäistä kertaa ja se meni kuin vanha hevonen”, Rajaharju muistelee erityistä ajokokemusta.

Tuo voittoarpa paljastui erikoisella tavalla. Matti Rajaharju oli myynyt tutulle asiakkaalleen 5 markan arvoisen varsa-arvan ja kun tämä tuli kysymään arvonnan tulosta kuukausia myöhemmin, paljastui, että asiakkaan arpanumero oli voittoarvan viereinen numero. Rajaharju löysi kuin löysikin hänelle jääneen voittoarvan asiapaperipinon alta!

”Kävi hyvä tuuri!”

Teksti ja kuvat: Jukka Timonen

Matti_Rajaharju

Matti Rajaharju ja Visit Rovaniemen toimitusjohtaja Sanna Kärkkäinen lupaavat Rovaniemelle saapuville paikallisen näköiset ja oloiset Kuninkuuskilpailut.

Heppakaveruudesta iloa ja tukea lapselle

$
0
0
20170926_150815

Heppakaveri Tilberi ottaa vastaan nuoren huolenpitoa.

Omatekoisessa ruusukkeessa lukee: ”Ansaitset kavereittesi kunnioituksen.”

Kiusattu alakoululainen on tehnyt ruusukkeen heppakaverilleen. Poika oli valinnut hevosen kaverikseen, koska hän oli nähnyt toisten tönivän sitä tarhassa.

Petäjävedellä on aloitettu Mannerheimin Lastensuojeluliiton Järvi-Suomen piirin ja kunnan yhteinen kokeilu, jossa lapsia ja nuoria ohjataan tallitoimintaan mukaan. Ajatus on, että ravi- ja ratsastustallit tarjoaisivat turvallisen yhteisön, jossa lapselle syntyy hevosharrastuksen kautta onnistumisen kokemuksia ja kaverisuhteita. Hevonen toimii lapselle myös terapeuttisena voimavarana.

Lopullisena tavoitteena on kehittää Mannerheimin Lastensuojeluliitolle uusi tukihenkilömuoto ja kuntien viranomaisten käyttöön hevosavusteinen lasten ja nuorten hyvinvointia tukeva palvelu.

Rohkeutta ensikäynneistä

Toimintamallia on työstänyt Jaana Strömberg, joka työskentelee Petäjävedellä etsivän työn ohjaajana. Hänellä on myös sosiaalipedagogisen hevostoiminnan koulutus. Jo muutamalla tallikäynnillä heppakaveruuden myönteiset vaikutukset näkyvät.

”Olemme käyneet muutamien tyttöjen kanssa tallilla, yksittäin ja yhdessä, ja he ovat jo saaneet lisää uskallusta ja rohkeutta tuoda itseään esille ja he puhuvat asioista rohkeammin. Tärkeimpänä ehkä kuitenkin on se toiveikkuus, joka tytöissä on ollut havaittavissa”, Jaana kertoo esimerkin.

Kaikille apua tarvitseville

Heppakaveria tarvitsevat lapset ja nuoret ohjautuvat tallitoimintaan joko Mannerheimin Lastensuojeluliiton tai kunnan viranomaisen kautta. Esimerkiksi kuraattori, opinto-ohjaaja tai sosiaalitoimiston perhetyöntekijä tunnistaa yksinäisen tai koulukiusatun ja tarjoaa hänelle heppakaverimahdollisuutta. Heppakaveruudesta on iloa myös niille, joilla ei ole harrastuksia tai toimintaa, johon voisi purkaa ylimääräistä energiaa.

”Mukaan on voinut tulla kaikki ne lapset ja nuoret, joita heppakaverisuhde jollain tavalla vahvistaisi”, Jaan Strömberg painottaa.

Heppakaverisuhde alkaa yhteistapaamisella, johon osallistuvat lapsi vanhempineen, viranomainen ja tallilla toimiva ohjaaja. Tapaamisessa käydään läpi muun muassa toiminnan tavoitteet lapselle.

Kaveritaidot karttuvat

Herra_Ahmatti

Tupamäen tallin suomenhevonen Etuaika on saanut pojilta uuden nimen Herra Ahmatti.

Heppakaveritoiminnassa ykkösjuttu on tutustuminen hevosen päivittäiseen elämään. Lapsi saa harjata nelijalkaista kaveriaan, viedä sille vettä ja heiniä ja seurata hevosen päivärytmiä, syömistä ja nukkumista.

”Käymme hevosen hyvinvointiin liittyviä asioita läpi. Sieltä ne tarpeet, riittävä uni, oikea ravinto ja kaverisuhteet, peilautuvat nuoreenkin. Monella lapsella ja nuorella on heikentynyt käsitys itsestään kaverina ja sillä on iso vaikutus uusien kaverisuhteiden luomiseen. Hevosen kanssa toimiessa kaverisuhteiden luominen helpottuu ja on luontevampaa ”, Jaana Strömberg selvittää.

Kuin huomaamatta nuori oppii samalla kaveritaitoja parityöskentelyn aikana, kun nuoret kommunikoivat keskenään ”Antaisitko harjan, käännyttäisiinkö vasemmalle”.

Nuorilla on Strömbergin mukaan valtava tarve tulla hyväksytyksi osaksi jotain ryhmää kuten kaikilla aikuisillakin. Tavoitteena onkin, että tallimiljööstä kehittyisi nuorelle oma yhteisö, jossa hän pikkuhiljaa osallistuu tallin toimintoihin itsenäisesti muiden mukana.

Talleilla jo ohjaajakokemusta

Jaana Strömberg pitää talleja luonnollisina kaveritoiminnan toteuttajina, sillä ne ovat aina toimineet lasten ja nuorten ohjaajina. Yhteisöön pääsee helposti mukaan ja talleilla on säännöt, joten esimerkiksi kiusaamista ei suvaita.

”Talleilla on häivähdys vanhasta, menneestä ajasta. Isäntä voi ottaa vaikkapa nuoren mukaansa rassaamaan konetta”, Strömberg kuvaa tallielämän mutkattomuutta.

Tallitoimintaa toteutetaan vielä vapaaehtoisvoimin. Mannerheimin Lastensuojeluliiton Järvi-Suomen piiri tilaa ja maksaa talleille kaveritoimintaan nimetyn ohjaajan rikosrekisteriotteen. Laki velvoittaa sen pyytämään lasten ja nuorten parissa työskenteleviltä. Lisäksi MLL vakuuttaa heppakaveritoimintaan mukaan lähtevän lapsen ja ohjaajan.

”Jollain tavalla jatkossa pitäisi palkita talleja ja heidän panostaan tällaisessa ennaltaehkäisevässä ja korjaavassakin lapsi- ja nuorisotyössä. Esimerkiksi seurat voisivat hakea toiminta-avustusta kunnilta ja seurat maksaisivat palkkion talleille”, Jaana Strömberg esittää.

Hevosjärjestöt mukana

Suomenhevosliitto kokoaa kotisivuilleen listan heppakaveritoimintaa tarjoavista talleista. Liitto on myös jatkossa kehittämässä käytäntöjä muiden yhteistyökumppaneiden kanssa yhteistyössä ja markkinoimassa toimintaa valtakunnallisesti.

Suomen Hippos on osarahoittamassa syksyn pilottia ja on alustavien neuvottelujen mukaan tukemassa toimintaa vuonna 2018.

”Asia on äärimmäisen tärkeä ja tekeminen sellaista, jollaisessa meidän alana tulee olla enenevissä määrin mukana”, sanoo Hippoksen kehityspäällikkö Suvi Louhelainen.

Hän pitää hyvänä, että toteutuksen pohjalla on Mannerheimin Lastensuojeluliiton kokemukset ja osaaminen kaveritoiminnan toteutuksesta.

”Yhteistyössä hevosalan kanssa syntyy lopputulos, jonka kautta ollaan vaikuttamassa yhteiskunnallisesti tärkeään asiaan, hevosen voimalla ja lämmöllä.”

Teksti: Jukka Timonen
Kuvat: Jaana Strömberg

Suomenhevosen tarina näytelmänä

$
0
0

Suomenhevosen Tarina

Keski-Uudenmaan Teatterin musiikkinäytelmä
Ohjaus Kari Paukkunen
Rooleissa Anu SinisaloAntti ReiniPertti KoivulaSeppo HalttunenAnna-Leena SipiläJari HämäläinenElina Varjomäki ja suomenhevonen
Ratsastuskeskus Aino; ensi-ilta 17.11.2017
Liput ticketmaster.fi tai Keski-Uudenmaan Teatteri

Näytelmä

Antti Reini ja Anu Sinisalo näyttelevät rinnallaan oikeat suomenhevoset Kiripassi ja Uuras. Kuva: Sami Lamberg

Haastattelussa Suomenhevosen Tarinan käsikirjoittaja, karismaattinen ja teatterialan konkari, näyttelijä ja käsikirjoittaja sekä muusikko Heikki Lund.

Miten näytelmä syntyi, Heikki Lund, ja mistä se kertoo?

”Ajatus syntyi pari vuotta sitten. Tunnen Ainon ratsastuskeskuksen omistajan Erkki Siltalan, ja hänen kanssaan ideoimme aihetta. Myös se, että olen erikoistunut Tuusulan Rantatien kulttuurihistoriaan ja taiteilijoihin, innosti projektiin. Yksi kuuluisa hahmo tällä Rantatiellä oli kirjailija Juhani Ahon Pekka-hevonen.

Pekka kuskasi usein hivenen päihtyneitäkin taiteilijoita Järvenpään asemalta ja oli kaikkien ystävä. Jotkut, kuten Eino Leino joskus, moittivat Pekkaa laiskaksi. Aho ei tietenkään tällaista loukkausta ottanut kuuleviin korviinsa.

Nyt kun itsenäinen Suomi täyttää sata vuotta, oli tarvetta kertoa, kuinka ratkaisevan tärkeässä asemassa suomenhevonen on ollut Suomen itsenäisen historian vaiheissa. Näytelmä käynnistyy, kun Juhani Aho muuttaessaan Helsinkiin joutuu myymään Pekka-hevosen. Todellisuudessa näin on ehkä käynytkin. Lahtisen isäntä ostaa Pekan, ja tästä tarina lähtee liikkeelle. Suomen ja suomenhevosen tarina kerrotaan Lahtisen perheen kautta. Fiktiivisessä tarinassa käydään läpi Lahtisten neljä sukupolvea tähän päivään asti.

Näytelmä etenee itsenäisen Suomen alkuajoista käyden myös läpi kansamme dramaattiset vaiheet kuten sisällissodan sekä talvi- ja jatkosodan.  Sotia ei kuitenkaan käsitellä kovin tarkasti, koska halusin kertoa muustakin. Suomenhevosen merkitys näissä kaikissa sodissa tulee kuitenkin ilmi. Enemmän kuvaan ihmiskohtaloita ja sitä, miten Suomi kehittyy sadan vuoden aikana maatalousyhteiskunnasta teollisuus- ja tietoyhteiskunnaksi. Mukana on Suomea muuttaneita tapahtumia, kuten pula-ajat ja taloudellisen nousun ajat. Suomenhevosia oli parhaimmillaan 1950-luvun alussa noin 400 000 ja 1980-luvun lopulla 14 000. Työhevosen aika alkoi olla ohi. Se kuvastaa myös hyvin maassamme tapahtunutta kehitystä.

Suomenhevonen oli ennen miehen paras kaveri. Hevoselle mies pystyi kertomaan salaisimmatkin asiat, nekin, joita ei edes vaimolle pystynyt kertomaan. Hevonen oli terapeutti, jonka rooli on nykyään vain korostunut. Siitä on tullut naisten ja tyttöjen paras kaveri ja lemmikki. Tarinassa poiketaan myös raviradoilla. 1930-luvulla ja 1960–1980-luvuilla into oli ravipuolella hurjaa.

Lahtisen perheen kautta käsitellään suomenhevosen historiaa siis hyvin monipuolisesti. Myös puhekielen muutos vuosien saatossa tulee hyvin esiin. Ennen vanhaan esimerkiksi vanhempia teititeltiin.

Kirjoittamisen alussa lähdin tutustumaan tarkemmin suomenhevosen historiaan ja suomenhevoseen. Luin monia tarinoita, joissa suomenhevonen esimerkiksi pelasti monen sotilaan hengen tai miten viisas ja oppivainen eläin se on. Työkäytössä hevonen oli välttämätön. Jos talossa oli hevonen, tienasi mies tukkisavotalla paljon paremmin kuin ilman sitä. Suomenhevonen on ollut merkittävässä asemassa Suomen taloudellisessa nousussa. Merkitys alkoi vähetä konekannan yleistyessä.

Suomenhevosen ilmiömäinen sopeutuvaisuus tuli ilmi, kun tutustuin sota-aikaiseen kirjallisuuteen hevosen merkityksestä sodassa. Mutta samanlaiset psyykkiset ongelmatkin sille saattoi tulla kuin ihmisille, jotka menettivät hermonsa sodassa.”

Näyttelijät

Rooleissa esiintyvät muun muassa Anu Sinisalo, Antti Reini, Pertti Koivula, Seppo Halttunen, Anna-Leena Sipilä, Jari Hämäläinen, Elina Varjomäki ja suomenhevonen. Kuva: Sami Lamberg

Millaista on ollut rakentaa lavasteita ja näytelmää ratsastustallilla ?

”Kun olemme rakentanet lavasteita hevosten keskellä, olemme huomanneet, miten erilaisia nekin voivat olla. Niillä on jokaisella oma luonteensa.

Maneesiin pystytetään teatteri ja katsomo. Vieläkin hirvittää, miten se onnistuu. Lavasteiden pitää olla isossa tilassa näyttävät ja samalla mahdollisimman yksinkertaiset, jotta ne toimivat. Kun aikakaudet muuttuvat, niiden pitää olla helposti muutettavissa. Tarina alkaa toistasataa vuotta vanhasta pirtistä ja päätyy moderniin järvenpääläiseen omakotitaloon. On saanut miettiä päänsä puhki, miten se kaikki toteutetaan.

Ensimmäiset lukuharjoitukset on nyt pidetty, ja täytyy tyytyväisenä sanoa, että tarina toimii hyvin ja esitys on hauska ja vauhdikas.  Näytelmän kaikki musiikkikappaleet kertovat hevosesta. Mukana on vanhoja tuttuja lauluja, mutta myös uudempia tuntemattomia. Lauluistakin huomaa, miten hevosrakasta kansaa suomalaiset ovat. Täällä on tehty satoja hevosaiheisia lauluja.”

Ketkä ovat näytelmän pääosissa?

”Keskeisissä rooleissa ovat Kiripassi eli Kirppu ja Uuras, jotka ovat tietysti suomenhevosia. Molemmat ovat olleet esiintyviä taiteilijoita melkein koko ikänsä. Ne ovat olleet elokuvissa ja vaikka missä. On yllättävää, miten hyvin hevonen sopeutuu tuommoiseenkin hommaan. Ne ovat lempeitä ja tasapainoisia eläimiä, jotka eivät säiky, vaikka vieressä tapahtuisi mitä.

Muissa rooleissa ovat muun muassa Antti Reini, Anu Sinisalo, Pertti Koivula, Anna-Leena Sipilä ja Seppo Halttunen. Antti Reini on nyt meillä Keski-Uudenmaan Teatterissa mukana ensimmäistä kertaa. Häntä on ollut vaikeata saada teatterinäyttämölle, sillä hän esiintyy mieluummin elokuvissa ja televisiossa, mutta hänkin innostui näytelmästä kovasti siitä kuullessaan. Antti tykkää hirveästi hevosista.

Esityksen ohjaa Kari Paukkunen, eräs Suomen arvostetuimmista ohjaajista. Viime aikoina hän on tehnyt yhteistyötä muun muassa Seela Sellan kanssa. Kari on ohjannut aikaisemminkin hevosnäytelmän Lappeenrannassa.

Musiikista vastaavat Altti Uhlenius ja Jussi Hongisto. Altti sovittaa kaikki biisit. Esityksissä on neljän hengen orkesteri säestämässä lauluja.”

Kuinka monta esitystä produktiossa on?

”Koska esitykset ovat maneesissa, jolla on muutakin aktiivista käyttöä, esityskausi on tiivis. Ensi-ilta on 17.11. ja viimeinen esitys 3.12.2017.”

Haastateltava: Heikki Lund

Haastattelu ja kirjoitus: Teija Dahlgren

 

 

 

 

 

 

 

 

Suomenhevosen parasta pohditaan huomenna

$
0
0
orivarsa

Kuinka varsakauppaan saadaan vauhtia hyvillä hinnoilla? Hippoksen tietokannoissa on 96 tänä vuonna syntynyttä suomenhevosvarsaa myytävänä.

Miten suomenhevoskanta kasvuun? Miten turvataan kannan riittävän laaja geeniperimä?

Muun muassa näitä kysymyksiä ruotivat suomenhevosyhdistykset ja Suomen Hippos lauantaina Lahdessa. Tarkoitus on, että kokousedustajat laativat yhteisen toimenpidesuunnitelman suomenhevosen hyväksi kaikki neljä jalostussuuntaa huomioiden.

Kokouksen on kutsunut koolle Suomenhevosliitto ja edustettuina ovat Suomen Ratsut, Suomenpienhevosyhdistys ja Suomen Työhevosseura Hippoksen lisäksi.

Yhdistyksen puheenjohtaja Timo Ryynänen uskoo, että yhdistysten tiiviillä yhteistyöllä järjestöjen painoarvo kasvaa päätöksenteossa.

”Meidän on saatava vahvistettua suomenhevosen kilpailukykyä ulkomaisiin rotuihin nähden”, Ryynänen painottaa.

Yksi suurimmista huolenaiheista järjestöillä on syntyvien varsojen määrän vaipuminen alle tuhanteen vuodessa. Kokousedustajat pohtivatkin, miten kasvatustoiminta saataisiin kiinnostavammaksi ja miten varsojen kysyntä saataisiin kasvamaan.

”Suomenhevosen markkinointi nousee yhdeksi tärkeimmäksi kehityskohteeksi”, Ryynänen arvioi.

Lisää lähtöjä

Suomenhevosliitto tiedusteli keväällä Facebook-kyselyllään lukijoiden ideoista suomenhevosen parhaaksi. Valtaosa ehdotuksista liittyi ravitapahtumien kehittämiseen.

Eniten, 7 ehdotusta, lukijat ehdottivat raveihin suomenhevosluokkien lisäämistä. Myös koulu- ja esteratsastuskisoihin kaivattiin 5 ehdotuksessa lisää suomenhevosluokkia. Aloitteleville suomenhevosille lisää ravilähtöjä ehdotti neljä lukijaa. Palkintotason nostoa vaati neljä lukijaa.

Erilaisia markkinointikeinoja tarjottiin 17 kappaletta. Suomenhevosen monipuolisuutta olisi esiteltävä ravien yhteydessä, esimerkkinä kerrottiin valjakkoajelun esittelyä raviradan keskikentällä.

Ravikatsomo

Lukijat ehdottivat ilmaisraveja ja veikkauksen opettamista, jotta ihmiset kansoittasivat ravikatsomot. Kuva on Lieksan kesäraveista viime heinäkuussa.

Ravit tyky-toimintaa

Raveja voitaisiin kahden ehdotuksen mukaan tarjota yrityksille työhyvinvointitoimintana. Näin on tehty menestyksekkäästi eräässä opettajatyöyhteisössä.

”Opettajainhuoneen sain aikanaan innostettua 76-raveihin tyky-matkan merkeissä. Tutustutin porukan pelaamisen saloihin. Hauskinta tuntui olevan jännittäminen eikä häviöitäkään surtu, sillä kehotin käyttämään pieniä panoksia”, raveissa kuuluttajan toiminut Kristiina Mutka-Leinonen kertoo esimerkissään.

Uskonnonopettaja, joka paljastui pelihirmuksi, lahjoitti seuraavalla viikolla opettajainhuoneen seinälle suomenhevosta esittävän taulun. Kristiinan mukaan näin työyhteisöön luotiin jokapäiväinen side taulussa esiintyvään suomenhevoseen. Toisaalta 76-raveissa käynti madalsi kynnystä käydä raveissa paikan päällä.

”Sitä matkaa muisteltiin usein ja moni kertoi käyneensä myöhemmin raveissa”, Kristiina Mutka-Leinonen kertoo omakohtaisen kokemuksen suomenhevosen ja ravien onnistuneesta markkinoinnista.

Nokipannukahvit maastoissa

Ratsastuskouluihin kaivattiin suomenhevosia, jotta aloittelevat ratsastajat voisivat tutustua mainioon ratsastusrotuun. Satu Ollitervo ehdotti maastoreissuja nokipannukahvin kera.

”Se suo hengähdystauon hektisen elämän uuvuttamille aikuisille”, Satu perusteli ehdotustaan.

Riikka Jäväjän mukaan suomenhevonen ja suomalainen luonto vuodenaikoineen kuuluvat yhteen.

”Ratsastaminen metsässä omalla suomenhevosella on melkein parasta mitä tiedän!”

Koulutusta vaadittiin sekä hevosille että niiden käyttäjille. Kun suomenhevonen koulutetaan monikäyttöiseksi, kiinnostus rotua kohtaan kasvaa.

Teksti ja kuvat: Jukka Timonen

Tavoite: Suomenhevosen kysyntä kasvuun

$
0
0
suomenhevosyhdistykset

Suomenhevosen parasta pohtivat Antti Karhila (vas.), Timo Ryynänen, Eeva Markkanen, Tuula Pihkala, Minna Mäenpää, Päivi Pylkkö, Jaana Strömberg, Suvi Louhelainen (takana), Terttu Peltonen ja Matti Louko.

Suomenhevonen on maailman monipuolisin rotu, jolle rakennetaan myyvä brändi. Myös kasvatustoiminnan tukemiseksi keksitään keinot.

Tavoitteista päättivät suomenhevosyhdistysten ja Suomen Hippoksen edustajat yhteistyökokouksessaan lauantaina Lahdessa.

Päämääränä on, että suomenhevosen kysyntä kasvaisi ja syntyvien varsojen määrä kohoaisi yli tuhanteen vuodessa. Se tukisi rodun geneettisen monimuotoisuuden säilymistä.

Monipuolisuus myyntivaltti

Sekä varsoille että varttuneimmille yksilöille kaivataan lisää ostajia. Huolella luotu brändi auttaa suomenhevosen markkinoinnissa.

”Suomenhevosen kotimaisuutta ja monipuolisuutta ei ole osattu markkinoida”, harmittelevat Eeva Markkanen ja Katja Kannisto Suomenpienhevosyhdistyksestä.

Päivi Pylkkö Suomen Työhevosseurasta tietää, että Kanadassa ja Yhdysvalloissa asti tunnetaan, kuinka monipuolinen suomenhevonen on käyttää ja sillä on hyvä luonne.

”Minkä takia emme saa myytyä sinne?” hän ihmettelee.

 Aloituskynnystä madallettava

Jaana Strömberg Suomenhevosliitosta pitää suomenhevosen monipuolisuutta väylänä, jossa yksi laji voi toimia sisäänheittolajina muuhun hevostoimintaan. Hän painottaa, että järjestöjen on tärkeää tuoda esille, missä kaikessa hevonen voi olla mukana ja mikä sen merkitys on ihmisille.

Suomen Hippoksen kehityspäällikkö Suvi Louhelainen muistuttaa, että järjestöillä on vielä paljon tekemistä, että ne saavat kerrottua hevosalan todellisen merkityksen suomalaiselle yhteiskunnalle.

Hänellä on visio, kuinka harrastajien määrä saadaan kasvamaan.

”Meidän on madallettava kynnystä tulla hevos- ja raviurheilun pariin. Vasta-alkajat on saatava keskiöön”, Louhelainen vaatii.

Rahallista tukea

Suomenhevosvarsoja syntyy nykyisin alle tuhat vuodessa. Sen katsotaan olevan liian vähän, jotta suomenhevoskanta säilyisi elinvoimaisena.

Jalostusjohtaja Minna Mäenpää Suomen Hippoksesta kertoo, että suomenhevoskasvatuksessa Hippoksen strategisena tavoitteena on, että jo vuonna 2020 syntyy 1 300 varsaa. Määrää pidettiin varsin optimistisena toteutuakseen näin lyhyessä ajassa.

Terttu Peltonen Suomen Ratsuista näkee, että varsojen kasvatus vaatii rahallista tukea ja hän esittikin varsarahan palauttamista. Hän todisti kokousväelle, kuinka maksetut tai poistetut tuet ovat vaikuttaneet varsamääriin. Kun tukea on maksettu, varsamäärä on kohonnut ja vastaavasti tukien karsiminen on vähentänyt kasvatustoimintaa.

Suomenhevosliiton varapuheenjohtaja Tuula Pihkala on huolissaan kasvatustoiminnan näivettymisestä.

Nyt olisi havahduttava alhaiseen varsamäärään. Kasvatuksen rahallinen tuki on yksi konkreettinen ehdotus.”

Työnteko palkittava

Antti Karhila Suomenhevosliitosta pitää tavoiteltavana, että tavallisella työläisellä on mahdollisuus pitää ravuri. Hänen mielestään hevosten on päästävä nykyistä aikaisemmin kilpailuradoille.

”Työnteko ja onnistuminen on palkittava”, hän painottaa.

Matti Louko Suomenhevosliitosta pitää ongelmana, ettei ammattivalmentajilla ole suomenhevosia.

”Harrastevalmentajat, jotka käyvät päivätöissä, heillä ei tahdo aika riittää täysipainoiseen valmentamiseen.” (Lausuntoa korjattu 23.10. klo 18.01)

Yhteistyö on voimaa

Suomenhevosliiton puheenjohtaja Timo Ryynänen teroittaa, että harrastajamäärän kasvu antaa mahdollisuuden myös ammattimaisen toiminnan laajentumiselle.

Hän on ilahtunut, kuinka vahvasti kokousväki toi esille, että yhteistyöllä voidaan saada tuloksia.

”Runsaan 4 000 jäsenen voimalla”, Ryynänen laskeskelee yhdistysten jäsenmäärää.

Yhdistysten hallitukset olivat pohtineet kehitystarpeita ennen yhteistyökokousta ja se myös kuvastui runsaina toimenpide-ehdotuksina.

”Se toi vakuuttavaa ja uskottavaa analyysiä monimuotoisen suomenhevosen mahdollisuuksista ja kehittymisnäkymistä”, Ryynänen kiittelee kokouksen antia.

Teksti ja kuvat: Jukka Timonen

orilauma

Kasvatustoiminta tarvitsee taloudellista tukea, jotta varsojen määrä saadaan kasvu-uralle. Tästä suomenhevosjärjestöt ovat yksimielisiä.

 

Sanna teki Urkista uudestisyntyneen ravurin

$
0
0
syysreki

Sanna ja Urkki matkalla omille pelloille syksyisellä rekiretkellä.

Ruhvanan Urho, 6-vuotias ruuna, on löytänyt uuden vaihteen kaviourallaan. Syystalvella, kun ketsuppipullo aukesi, Urkki on juossut elämänsä ensimmäiset ykkössijansa ja siinä sivussa tasoitusennätyksensä 28,9 ke.

Mattia ja Teppoa lainaten: Kaiken takana on nainen. Sanna Fingerroos, 34, otti ensinnäkin hevosensa valmennusohjat omiin käsiinsä viime vuodenvaihteessa. Amatöörivalmentajana hän teki harjoitteisiin rohkean u-käännöksen. Kun aikaisemmin Urkkia oli vain ajettu, ajettu ja ajettu, niin Sanna ohjasti hevosensa päin Rantsilan metsikköjä reki perässä. Metsäteillä rämpiminen on ollut eritoten hevosen pään hoitoa.

”Tammi–huhtikuu tehtiin sitä, mitä se itse halusi tehdä. Siitä se syttyi pikku hiljaa”, Sanna kertoo positiivisesta mielentilan kehityksestä.

Ruokinta ja pihatto

sanna_urkki

”Tämä on meijän Urkki eikä muuten ihan hevillä enää kotoa lähe”, Sanna vakuuttaa koko perheelle tärkeästä hevosesta.

On Sanna tehnyt paljon muitakin merkittäviä muutoksia. Mahallaan herkästi reagoiva, ruokinnastaan vaativa hevonen sai valita itselleen mieluisimman kuivaheinän laitumelle tuoduista viidestä pyöröpaalista. Urkilla on pihatossa vapaat heinät ja niiden lisukkeeksi on valittu sopivat rehut. Ruokahalut ovat heränneet ja harjoituksen myötä hevonen on saanut lihasmassaa.

Ruuna saa käyskennellä metsäpolkuja pitkin ruhtinaallisella hehtaarin suuruisella laitumella ympäri vuoden ja vuorokauden, sillä tallin ovet ovat auki. Se nimittäin hermostuu pelkästä tallissa olosta.

Makuupatjat on sijattu talveksi pihattoon. Leikkisällä ja toimeliaalla Urkilla on seuranaan kaksi 2-vuotiasta orivarsaa, jotka se villitsee tuon tuostakin leikkimään.

Oikeat sykkeet ja matkat

Varsinainen harjoittelu on nyt entiseen verrattuna todellista sekametelisoppaa mutta Urholle maistuvaa ja kehityksen kannalta tarkoituksenmukaista sellaista. Kliseisesti sanottuna: eteenpäin mennään hevosen ehdoilla.

Urho veti koko viime talven rekeä, välillä jopa 400 kilon kuormalla. Kokeneena ratsastajana Sanna on hypännyt treeneissä ruunansa selkään ja maneesissa hän on irtohyppyyttänyt Urhoa 110-senttisten pystyesteiden yli. Yksi Sannan käyttämä harjoite-erikoisuus on se, että hän ottaa Urholla pääsääntöisesti pitkiä laukkavetoja kärryt perässä 700–1000 metriä pitkällä suoralla.

Pari asiaa on nuorella ravivalmentajalla harjoitusmetodeissaan kirkkaina mielessä.

”Ajan käyntiä sykkeet korkealla. Tärkeää on treenata oikeilla sykkeillä ja pituuksilla. Välillä ajetaan kovaakin, mutta ei paljoa varsinkaan jos on startteja.”

Oppia kuuntelemalla

Mielenkiintoista tarinassa on se, että Sanna Fingerroos tuli ravimaailmaan vasta vuonna 2012 ostettuaan Ruhvanan Urhon. Ammattivalmentaja Tero E. Mäenpää valmensi Urkkia vuodet 2014–2106. Oman oriinsa kasvua ravuriksi Sanna seurasi lähinnä ravikatsomon puolelta. Sitä ennen hän oli ratsastaja, joka valmensi ravureista ratsuja. Amatöörivalmentaja ei ole saanut ravivalmentajakoulutusta.

”Olen semmoinen ihminen, että kuuntelen toisia. Marika Pääkkönen on opastanut ja opetti alussa muun muassa ilmoitusten teon. Sieltä täältä olen oppia ottanut”, Sanna kertoo.

Kengittäjä Henna Luomajoki Haapavedeltä on ollut tärkeässä roolissa, jotta Urkin kengitys on saatu balanssiin. Pentti Rautio Pulkkilasta kävi vastikään hieromassa reenvedosta syntyneet jumit hevosen lavoista. Sari Mustakangas avittaa raveissa hoitajana ja avustaa toisinaan pihapiirissäkin.

”Paljon vielä opettelemista”

Urhon ja Sannan yhteinen ravikilpailutaival on vasta alkumetreillään. Oppirahoja maksetaan vielä. Itsenäisyyspäivän alla Oulussa kisan pilasivat liiat laukat. Ohjastajalta Mauri Jaaralta tuli palautetta.

”Itselläni on vielä paljon opettelemista. Urkilla on vahva takapää, ja Oulussa lipsui kun ei ollut tarpeeksi hokkia. Oma moka, joka harmittaa. Mutta virheistä oppii”, Sanna armahtaa itseään.

Seinäjoella puolestaan lokakuun loppupäivien kisa kuivui pitkään laukkaan. Tämäkin opetti hevosesta uutta.

”Laukka tuli sekin kiristyksestä loppukurvissa. Kuski (Iikka Nurmonen) sanoi, että heti hyppäsi laukalle. Se on tässä lajissa tullut selväksi, että asiat voivat olla pienestä kiinni. Nyt ainakin tiedetään, että sekkiin ei kärsi koskea”, Sanna selvittää.

Kisaletti muuttaa olemuksen

reki

Reenveto metsäreitillä on tärkeää hevosen pään hoitoa.

Savalojan kylässä asuvalla perheellisellä maatalousyrittäjällä on ollut hevosia 20 vuotta. Nyt omia Urhon lisäksi laitumella on orivarsa I.P. Lennosta, shetlanninponi ja suomenhevosratsu.

”Tämä on elämää. Hevoset antavat vastapainoa työlle”, hän perustelee sitovaa harrastustaan.

Tammat eivät ole Sannan mukaan hänen juttujaan, sillä hän pitää enemmän suorasukaisemmista oriista. Suomenhevonen vetoaa monipuolisuudellaan. Vahvojen orimaisten vinkeiden takia viime joulukuussa ruunatussa Urhossa on omat vetoavat persoonalliset piirteensä.

”Se on nöyrä ja kiltti mutta semmoinen oman tiensä kulkija, kingimäinen, eli se on kauhean cool mutta kuitenkin sisällä asuu vekkuli luonne”, Sanna kuvaa koko perheelle tärkeää hevosta.

Hevosen käytös muuttuu, kun sille tehdään kotona kisalettiä.

”Urkista ilmestyy jämäkkä ja energinen hevonen ja sille iskee päälle hiukan orimainen macho. Radalla se haluaa olla aina ekana, ja jos pussiin joutuu, niin siellä se kiehuu ja tuhisee, kun ei pääse pois.”

Tulevaisuuden odotukset ovat yhtä maanläheiset kuin harjoitteluperiaatteetkin.

”Jospa asiat menisivät hyvin jatkossakin. Jalat maassa ja päivä kerrallaan mennään eteenpäin”, Sanna luotailee.

Teksti: Jukka Timonen
Kuvat: Fingerroosien kotialbumi

Savotoilta jouluksi kotiin lapsia lukemaan

$
0
0
virma

Ensimmäinen oma savottahevonen, Virma-tamma ja 19-vuotias Taisto ohjaksissa liistereen päällä vuonna 1950.

Taisto Oinonen, 86, on nähnyt ja kokenut suomenhevosen suuruuden hetket, kun Suomea on puolustettu ja rakennettu. Hän on ollut todistamassa myös hevosen häätöä savotoilta ja hevosvoimin raivatuilta pelloilta.

Taisto oli vasta kolmikuinen, kun hevonen vaikutti peruuttamattomasti hänen kohtaloonsa.

Hänen Eino-isänsä, pientilallinen Lieksan Kiekkolanvaarasta, oli saattamassa Ritovaaran vanhaa isäntää viimeiselle matkalleen 1930-luvun taitteessa. Alkumatka taivallettiin reellä, jonka jälkeen ori oli tarkoitus vaihtaa kärryjen eteen. Hevonen kävi kuumana ja siitä Einokin varoitteli. Vaaran merkeistä huolimatta ori pääsi iskemään hampaansa Einon rintaan, nosti hänet rinnuksista ilmaan ja heittäytyi maahan paiskautuneen miesparan päälle kontilleen. Einolta murtui rytäkässä nenänvarsi ja hampaita katkesi.

Eino-isä kuoli 24-vuotiaana sairauskohtaukseen kotitielle. Yhteenotosta hevosen kanssa oli syntynyt otsan tienoille tulehduspesäke, joka koitui lopulta nuoren perheenisän kohtaloksi.

kellot

Savottahevosilla oli äänekkäät kulkuset längissä ja setolkassa, jotta hevosmiehet kuormineen ehtivät väistää toisiaan hyvissä ajoin mäkisissä ja mutkaisissa maastoissa.

Avojaloin multapellolla

Taisto oppi nuorena hevosmiestaidot. 10-vuotiaana hän ajoi hevosella vartioasemalla lentovartiossa päivystäneille lotille muonaa ja saipa lotta joskus hevoskyydinkin. Milkistä, kermaisesta maidosta, lotat tekivät lettuja ja kestittivät nuorta ajuria.

”Jos oisin ollu kymmenen vuotta vanahempi, mitä lie muutakin olisin suanu”, Taisto hymyilee ilkikurisesti.

Hän muistaa, kuinka ukkipuolen oli autettava rintaremmin kiinnityksessä, kun 12-vuotiaan voimat eivät vielä riittäneet. Kun Ale-ukki sairasteli, Taisto muokkasi keväällä peltoja ohjastamalla ja juoksemalla hankmoa vetäneen hevosen perässä avojaloin lämpimällä multapellolla. 15-vuotiaana hän osallistui ensimmäisen kerran talvisavotoille ukkinsa hevosella.

100 000 markan laina työtä vastaan

Ensimmäisen oman savottahevosen Taisto hankki 18-vuotiaana hevoskauppias Emppu Hiltuselta, jota kulassiksikin kutsuttiin. Virma-niminen tamma maksoi 50 000 tuolloista markkaa. Valjaat ja parireki maksoivat toisen mokoman. Taisto sai hevosen ja varusteet luottona töitä vastaan.

”Piti olla varma mies johon luottivat. Eivät antaneet kaikille ketkuloille”, Taisto kertaa tuon ajan lainansaajapolitiikkaa.

Taiston saama 100 000 markan laina vastasi yhden talven savottatienestäjä.

Voimapieruja ruisleivästä

Taisto ajoi puuta Metsähallituksen talvisavotoilla Lieksan ja Ilomantsin rajamailla. Matkaa kotipihasta työmaille kertyi yli 20 kilometriä. Kotona käytiin joka toinen viikonloppu.

”Jouluksi tultiin kottiin lapsia lukemaan”, Taisto naurahtaa silloista sanontaa.

Taisto meni naimisiin Ilman kanssa vuonna 1952. Nuori emäntä paistoi jokaiselle savottareissulle hevoselle ruisleipää pari säkillistä, 15–20 leipää säkki. Taisto mursi leivän hevosille välipaloiksi pääpussiin.

”Ne olivat voimapieruja”, Taisto kuvaa tuoreen ruisleivän vaikutusta hevosiinsa.

Hevosten ruokinta oli muutoinkin varsin voimallista raskaan työn takia. Hevosia syötettiin ”kovalla suuruksella”, kun kauran olkisilpusta tehtyyn appeeseen lisättiin ruisjauhoja. Raskas työ ja raskas ruokinta aiheuttivat sen, että hevosia vaani lonkkahalvaus lepopäivinä.

”Yksi pyhänseutu riitti, että halavas. Hevosen takajalat rupes jäykistymmään”, Taisto kuvaa kohtausta. Yhden hänen hevosistaan eläinlääkäri pelasti halvaukselta pistämällä kirkasta nestettä sisältäneen pistoksen. Liekö ollut vitamiineja, ken tietää.

Koiranmulukkurokkaa

Ei savottamiestenkään ruoka kevyttä ollut. Isoilla kämpillä ruokakuntien emännät huolehtivat miesten ravinnonsaannista. Jo aamusta tarjolla oli rasvaista liharuokaa.

”Miehen piti olla syönnin jäljiltä savottaan lähtiessään”, Taisto muistuttaa rankan homman energiavaatimuksista.

Jossain vaiheessa emännät yrittivät tarjota keittoruokia. Perunamaito sai raavailta työmiehiltä tylyn vastaanoton ja he ristivät keitoksen koiranmulukkurokaksi. Miehet uhkasivat lähteä savotalta, jos jatkossa ei olisi tuhdimpaa ruokaa tarjolla.

Viiden tonnin kuormia

Savotoiden valmistelut alkoivat syystalven ensimmäisillä pakkasilla ajoteiden pohjien poljennalla. Pakkanen ja lumi olivat elinehto puunajolle. Kun savotta käynnistyi, yksi hevonen ajoi yötä myöten vettä ajourille niiden jäädyttämiseksi. Reessä oli 2–3 kuutiometrin puinen laatikko, johon vesi pumpattiin käsikäyttöisellä puupumpulla vesistöstä tai lähteestä. Ajurin apumies irrotti tapit laatikosta, jotta vesi pääsi valumaan jalasten ja kaviouran kohdalle.

Ajourien jäädytys oli tärkeää, jotta jopa kuuden kuutiometrin tukkikuormat saatiin ajettua kitkatta. Yksi kuutio tuoretta puuta painaa 800–900 kilogrammaa eli reessä saattoi olla jopa 5 tonnin kuorma.

”Äkkihevonen ei osannut irrottaa kuormaa liikkeelle, mutta kokenut kitrautti itseään molemmin puolin ja reki nitkahti eteenpäin.”

Varsiteitä omalle palstalle auottiin miespelissäkin. Yksi kätevä luontitekniikka perustui justeerisahaan. Mies taivutti sahan, iski sen hankeen ja sahan taivutusjännitystä hyväksi käyttäen lumenluoja pompautti lumen sivuun.

Räpsimällä sai topparin

Hevosmiehen piti olla ajossa rauhallinen ja hänen oli osattava rauhoittaa tarpeen tullen hevostaan. Taisto muistuttaa, että hevonen on älykäs luontokappale, joka aistii asioita herkästi.

”Tulikkomies jos meni räpsimään ja pahasti käsitteli, niin hevosestaan sai topparin.”

Kun hevosten olkapäät heltyivät ja veto ei maittanut, Taisto näki, kuinka jotkut miehet löivät hevosiaan ohjasperillä ja hevoset vain hermostuivat. ”Pahoja miehiä” haastettiin käräjille. Eläinsuojelumies, eläinlääkintäkoulun käynyt armeijan vääpeli saattoi käydä antamassa kaltoin kohdelluille hevosille käyttökiellon.

”Itse en pieksänyt enkä suvainnut pieksämistä”, Taisto vakuuttaa.

Raskaassa rasituksessa moni hevonen kuumui liikaa ja lopetti syömisen. Kokenut hevosmies tiesi tämän yhtälön, mutta savotoilla oli Taiston mukaan hevosmiehinä tomppeleita, joista osa joko ahneuttaan tai älyttömyyttään ajoi hevosensa käyttökelvottomaan rasitustilaan.

Huoltoa hankalissa olosuhteissa

Taiston suhde omiin hevosiin kehittyi läheiseksi, vaikka sama hevonen ei hänellä montaa vuotta ollut, kun hän pisti sen jo myyntiin. Sen verran hevoskauppiaan verta virtasi nuoren miehen suonissa.

Hevosesta oli pidettävä hyvää huolta, jotta se jaksoi puurtaa hankalissa olosuhteissa.

”Sitä silitettiin ja harjattiin, muutoin se meni takkuun. Ajon jälkeen hevonen loimitettiin, jotta se kuivui. Loimi otettiin yöksi pois, jottei hevonen olisi polkenut lointa alleen.”

Oma työnsä oli valjaiden kuivatuksessa. Hakkuumiehet marisivat kämpässä, että hevosen kusi haisee, kun valjaita kuivatettiin sisätiloissa. Varusteita pyrittiin kuivattelemaan saunassa saunapäivinä. Kämppien yhteyteen alkoi ilmestyä myöhemmin kuivaushuoneita.

Taisto lämmitti hevosten juottovedet puukaminan kyljessä haaleaksi, sillä jääkylmän veden juottaminen olisi sairastuttanut kuuman työjuhdan.

tamma

Tämän tamman Taisto osti Viekijärveltä 4–5-vuotiaana. Kärryt ovat Kevätniemen huutokaupan peruja.

Kotiinpaluu hirmukyydillä

Sekä hevoset että miehet vahvistuivat ruumiillisessa työssä.

”Omat nostovoimat olivat aika kovat, kun piti voimistella pennusta lähtien”, Taisto Oinonen selvittää entisajan lapsuusajan työntekokulttuuria.

Hyvin hoidetut hevoset olivat myös erinomaisessa kunnossa. Taisto muistaa Eri-Aaronin sukua olleen ruunansa, joka Lieksan raveissa juoksi kaksi lähtöä samana päivänä ja sijoittui yhdessä lähdössä toiseksi. Valjakko taittoi 35 kilometrin mittaisen kotimatkansa ajamalla.

”Hevonen meni juoksemalla ylämäet”, Taisto kehuu metsätöissä karaistunutta ravuriaan.

Kotiinpaluusta kehkeytyi työhevosille oma numeronsa.

”Pihhaan mänö oli aina mahotonta kyytiä. Silloin hevonen tiesi, että nyt helepottaa. Kotimatka ei silloin väsyttänyt.”

Hevosilla liian lujaa

Ei savottamiesten elämä ollut ainaista puurtamista. Jos lähitienoilla järjestettiin pessotat eli lavatanssit, paikalle karautettiin, kuinkas muuten, hevosilla. Ja silloin laskettiin menemään minkä hevosella pääsi. Erään kerran vauhti karkasi liian kovaksi ja kaikki hirventaljalla istuneet kyytiläiset putosivat kyydistä. Hevonen löytyi seisomassa omalla tallillaan.

Joulukirkkoon ei aina salolta asti lähdetty hevosajelulle, mutta tapaninpäivän ajelut kuuluivat asiaan.

”Tapaninmänölöissä ajettiin kilpaa, ja mahto olla viinankin vikkoo, niin Honkasenmäessä kolomella hevosella ajettiin tien täydeltä. Matkoo jatkettiin kaksi hevosta rinnan, ja kellot räikivät. Ämmät kertoivat myöhemmin, että olivat joutunneet hyppäämään tien sivvuun. Myö ei nähty mittään”, Taisto muistelee kommelluksia.

Metsänhoitajalta tappouhkaus

Hevosvetoiset savotat alkoivat hiipua, kun Timberjackit ilmestyivät leimikoille. Taisto muistaa, kuinka vuonna 1966 ensimmäiset koneet vetivät parhailta paikoilta puut kokonaisina runkoina rantaan.

”Kyllä sen silloin näki, mitä tullee. Yhtiöt saivat halavemmalla ja taksat putosivat.”

Silloinen Metsänhallituksen metsänhoitaja ilmaisi asian koruttomasti. Hän sanoi tappavansa kaikki hevoset, jotka sanoi näkevänsä ensi talven leimikoilla. Firmat teettivät Taistolla vielä vuonna 1975 pieniä savotoita ja hankintasavotoita hän teki omissa metsissään vielä 1980-luvun loppupuolelle.

Koneellistumisen ajoilta Taisto oppi tuntemaan Einari Vidgrénin. Miehet tapasivat toisensa seuraavan kerran raviradoilla, kun Taisto kävi ohjastamassa ravihevosiaan.

Taisto ei haikaile hevossavotoiden perään.

”Se oli rankkoo hommoo, se ei käynyt leikistä. Hevosetkin pääsivät siitä rääkistä.”

Jälkensä savotat jättivät Taistoonkin. Polvesta katkesivat nivelsiteet, kun Taisto jäi kuorman alle. Polvet on leikattu 6–7 kertaa ja nyt niissä on tekonivelet. Selkäkin reistailee, mutta mieli on virkeä

Kaveri parhaasta päästä

varsa

Taiston viimeinen varsa Ritukka emänsä R.J. Ritun huomassa.

Taiston viimeiset hevoset lähtivät viekijärveläiseltä maatilalta viisi vuotta sitten. Taakse olivat jääneet raviohjastajan reissut ympäri Itä-Suomea ja omien ravureiden valmentaminen. Sen verran hevosten kanssa seikkailu on jäänyt veriin, että hän käy jokaisessa Lieksan kesäravi-illassa ”jos oon jaloillani”.

Suhde suomenhevoseen on säilynyt lämpimänä.

”Se on kaveri, parraasta päästä. Elävä olento, järki elukka”, Taisto sanoo ja hieraisee kostunutta silmäkulmaansa.

Teksti: Jukka Timonen
Kuvat: Jukka  Timonen ja Taisto Oinosen kotialbumi


Kuvavälähdyksiä suomenhevosten vuoden 2017 juhlahetkistä

$
0
0

Vuosi 2017 oli itsenäisen Suomen ja suomenhevosen juhlavuosi. Suomenhevosten yleisöjuhlat alkoivat Suomenhevoset Kaivarissa -tapahtumalla, johon osallistui 45 000 kävijää.

Vermon Kuninkuusraveissa oli runsaat 55 000 kävijää. Ravit tuottivat järjestäjille 505 000 euroa.

Alla on kuvavälähdyksiä viime kesän isoista ja pienistä juhlahetkistä.

köppinen_moilanen

Köppinen palasi ja millä ilmeellä! Ari Moilanen ohjasi Vermossa väkivahvan oriin toiseen ravikuninkuuteensa. Ensimmäisen tittelin valjakko taisteli vuonna 2014 Porista. (Kuva: Jukka Timonen)

 

saaga_ilkka

Saaga S ja kolmas perättäinen ravikuningattaren titteli. Valmentaja ja omistaja Ilkka Pyysalo iloitsee antaumuksella, kun Matti Nisonen ohjasti tamman päätöskisan 3100 metrin voittoon. (Kuva: Jukka Timonen)

Viesker

Koko ravikansan kunnioituksen sai Viesker, menestynein suomenhevonen. Edesmennyt Kaarlo Ahokas ohjasti oriin viiteen perättäiseen ravikuninkuuteen vuodesta 1996 alkaen. 28-vuotiaan Vieskerin ja Kaarlon Kari-veljen vierailu Vermon Kuninkuusraveissa sai yleisön osoittamaan suosiotaan seisaaltaan. (Kuva: Jukka Timonen)

Turoveli

Turoveli palkittiin vuoden 2013 menestyneimpänä suomenhevosena. Ruuna katosi pikku hiljaa otsikoista, kunnes vieremäläiset Marita ja Markus Kiiski ottivat hevosen hoiviinsa. Turoveli nousi jälleen palkintosijoille. (Kuva: Jukka Timonen)

vetokisa

Suonenjokinen Tarja Pakarinen ohjasti Kesypoika-oriaan Juankosken vetokisoissa paahtavassa helteessä. (Kuva: Jukka Timonen)

Salmiakki_poika

Salmiakki Poika esittäytyi Ypäjän hevosopiston järjestämässä orikavalkadissa Suomenratsujen Kuninkaallisissa. Kuvassa oriin omistaja Pirja Sulkumäki ja hänen tyttärensä, ”hevosenhoitajat” Sarita (oik.) ja Jasmina Sulkumäki. (Kuva: Jukka Timonen)

5E1A3112

Niisun Nestori ja Marja Tetri-Rantanen ratsastivat tuplavoittoon suomenhevosten estemestaruuden kahdessa osakilpailussa Suomenratsujen Kuninkaallisissa. (Kuva: Jukka Timonen)

Silvolan

Suomenhevosratsukko Silvolan Hemminki ja Elina Kuru voitti kouluratsastuksen Kelmi Kür -kilpailun. (Kuva: Jukka Timonen)

Savotan hevonen ja jätkä – sankareita molemmat

$
0
0
savotta

Ori Mikko Mania ja Matti Heikura ajavat ropsia kotitilallaan Kylänlahdessa.

Ennen kuin jätämme vanhan savottalaisen jatkamaan entistä elontaivaltaan metsien keskellä, nousee vielä mielikuviin näky savottahevosesta.

Tuo rauhallinen, sitkeä, voimakas ja vähään tyytyvä olento on se, jolle kuuluu kunnia siitä, että vuosisadan ajan on puu kulkenut kannolta uittovesien partaille. Yhdessä se ajomiehensä kanssa, usein väsymyksen vaahto kyljistään kihoten, teki raskaimman osuuden korpien keskellä. Miljoonat ja tuhannet miljoonat ovat ne kannot, joiden juurella suomalainen työhevonen on painavat kuormansa kerännyt.

Ajomies ja hevonen olivat työpari, joka parhaimmillaan oli kuin yhtä. Tämä pari ymmärsi toisiaan, tämä pari yritti yhdessä voittaa vaikeat maastot, mäkiset vaarojen rinteet, metriset lumihanget, ryteiköt, louhikkoiset kallioiden kupeet ja upottavat suonsilmäkkeet.

Jos hevonen sattui menehtymään tai särkemään itsensä, jos ajoreet rikkoontuivat tai ajomies loukkasi itsensä, tiesi se savottalaisen perheelle vaikeita aikoja, usein nälkääkin ja puutetta. Sillä vielä silloin ennen ei vahinkovakuutuksia eikä tapaturmakorvauksia tunnettu.

Mutta ajomies ja hänen hevosensa, yhdessä he yrittivät ja yhdessä he siinä yleensä onnistuivat.

Jos oli vanhoina aikoina jätkän elämä kovaa, oli se sitä myös hevoselle. Vasta muutaman vuosikymmenen kerkisivät kunnolliset tallit olla hevosten suojina ja lepopaikkoina talvisilla savotoilla.

Joku, onneksi kuitenkin perin harva, ajomies voi säälimättömällä ajolla, liian rankalla kuormituksella ja huonolla hoidolla ajaa hevosensa loppuun jo yhden savotan aikana, muutamassa kuukaudessa. Kuitenkin valtaosa ajomiehistä kohteli hevostaan parhaana työtoverina tietäen ajokkinsa kyvyt ja niiden rajat.

Oikea hevosmies huolehti työpäivän päätyttyä aina ensin ajokkinsa tarpeet, ruokinnan ja hoidon ja vasta sen jälkeen itsensä. Vielä iltaisin, ennen makuulaverille asettumistaan, kävi ajomies hevostaan hoitamassa.

Vaikka tämä sitkeä savottahevonen on tehnyt aikanaan metsäteollisuuden hyväksi suunnattoman työmäärän, on se nykyisin kohta kaikkien unohtama.

Vasta muutaman vuosikymmenen ajan on puuta voitu korjata metsätraktoreiden ja autokuljetusten avulla ja hevonen on saanut väistyä, samoin kuin sen aikainen jätkäkin.

Tätä rodultaan suomenhevoseksi sanottua ajokkia näemme nykyisin miltei yksinomaan vain ravikisojen täytesarjoissa, niin sanottuna ”jalorotuisten” lämminverihevosten lisänä.

Mutta jos vielä joskus savottahevonen vastaamme tulisi, olisi se saman hatunnoston arvoinen kuin metsiemme ikijätkä.

Ovathan ne molemmat olleet pettämätön lenkki niin rauhan töissä kuin sotienkin aikoina.

Vaikka vanha savottahevonen tuskin enää todellisena silmiemme eteen ilmestyy, säilyy se silti monen vanhan savottalaisen muistoissa kenties parhaimpana kumppanina – aina siihen hetkeen asti, jolloin hän maallisen taipaleensa varsitiellä saapuu Viimeisen Mittamiehen eteen, Suuren Tuntemattoman virran rantalaanilla.

(Kappale kirjasta Unto Palokas: Jätkän elämää – 30 vuotta metsätyömieskotitoimintaa Pohjois-Karjalassa, 1997)

Uutta hevostaloutta ja Köppisen tarinaa

$
0
0
köppinen

Kati-Maija ja Jyrki Korhonen perheineen iloitsivat Köppisen ravikuninkuutta Vermossa. (Kuva: Jukka Timonen)

Ypäjän Hevosopisto järjestää perinteisen Suomenhevosten superviikonlopun 16.–18. maaliskuuta.

Sunnuntaina pidettävällä suomenhevoskasvatuksen seminaarilla on pitkät perinteet. Ensimmäinen seminaari järjestettiin Ypäjällä jo vuonna 2001.

”Hevosmiespiireissä kaivattiin tällaista keskustelufoorumia”, hevosopiston kehittämispäällikkö Päivi Laine valottaa tapahtuman syntyhistoriaa.

Seminaarissa on käsitelty ajankohtaisia aiheita ja luotu katsaus nykypäivää asiantuntijoiden ja hevostalouden ammattilaisten johdolla. Ääneen ovat päässeet myös menestyneiden hevosten omistajia ja kasvattajia.

Tapahtuman kantavia voimia on ollut Hippoksen eläköitynyt piiriagronomi Eero Perttunen, joka toimii seminaarin juontajana ja haastattelijana.

Yksinkertaisuus kunniaan

Tämänkeväisessä seminaarissa luotaillaan tervettä ja kestävää suomenhevosta uuden aikakauden töissä ja haasteissa.

Hevostalous palvelee tänä päivänä ihmisten vapaa-aikaa monipuolisesti tuotetuilla palveluilla. Salla Varenti kertoo omasta kokemuksestaan, mitä uusi hevostalous on käytännössä. Varenti on Aulangon ratsastuskoulun opettaja ja hän on ollut talliyrittäjä vuodesta 2010.

Hämeen ammattikorkeakoulussa on menossa Uudistuva hevostalous -hanke, joka nostaa esille ajankohtaisia tulevaisuuskeskusteluja ja suomalaista hevosyrittäjyyttä. Yhteistyötä HAMK:n kanssa tekevät Luonnonvarakeskus Luke ja Hippolis.

Perusasiat halutaan kuntoon kasvatuksessa ja hoidossa. Hippoksen eläköitynyt jalostusjohtaja Terttu Peltonen selvittää hevosen hyvinvoinnin tärkeyttä. Eläinlääkäri Antero Tupamäki vastaa kysymykseen, onko yksinkertainen sittenkin kaunista suomenhevosen hoidossa.

Hevosihmisiä ovat puhuttaneet erilaiset suomenhevosia vaivanneet terveysongelmat kuten kesäihottuma ja irtopalat.

”Ihmisiä kiinnostaa, miten tammoja ja varsoja on aikaisemmin hoidettu ja miten se oli yksinkertaisempaa ilman teollisia rehuja ja klinikkapalveluja”, Päivi Laine puntaroi esille tulevia kysymyksiä.

Varsasta kuninkaaksi

Kati-Maija ja Jyrki Korhonen kertovat ravikuningas Köppisen tarinan, kuinka varsasta kehittyi laajan fanijoukon ympäröimä kuningas.

Heidi Salo ja Maija-Riitta Pellikka ovat voimahahmot esteratojen herrasmiesoriin Tosi-Romeon taustalla. He kertovat, kuinka ori on siivittänyt suomenratsuharrastuksen nousuun Pohjanmaalla.

Heikki Smolander  ja tytär Anna-Kaisa Tenhunen käyttävät kasvattaperheen puheenvuoron, kuinka kasvatetaan menestyneitä sukuhevosia sukupolvesta toiseen.

Orisuora kiinnostaa

Suomenhevosen superviikonloppu alkaa perjantaina 16.3. Suomen Hippoksen järjestämällä R-, P- ja T-suunnan oriitten jalostusarvostelulla. T-oriitten arvostelun tulokset selviävät jo perjantaina, R- ja P-oriitten arvostelu jatkuu lauantaiaamusta 17.3., ja tulokset ratkeavat iltapäivällä.

Jalostusarvostelujen päätyttyä lauantaina iltapäivällä Hevosopistolla järjestetään yhteistyössä Suomenratsut ry:n kanssa Orisuora-tapahtuma, jossa parikymmentä R- ja P-suunnan jalostusoritta esiintyy yleisölle oriinomistajan valitseman taustamusiikin siivittämänä. Tämä ohjelmanumero kerää varsinkin tammanomistajia sankoin joukoin paikalle, mutta on vauhdikas ja taiteellinenkin näytös kenen tahansa seurata.

Teksti ja kuva: Jukka Timonen

”Ratsutädistä vahingossa” ravilähtöjen voittajaksi

$
0
0
suvilei

Mirvan ja Suvilein ensimmäisiä startteja Vieremän paikallisraveissa viime syksynä.

Kuopio 18.1.2018, 8. lähtö, kylmäveriset ryhmäajo 2100 m: 1) Suvilei/Mirva Janatuinen.

Tuloksen takana on mielenkiintoinen tarina, kuinka sattuma, sisukkuus ja oikeat ihmiset voivat ohjata hevosharrastajan aivan uusille urille.

Iisalmelainen Mirva Janatuinen nauraa, kun hän muistelee parin vuoden takaista C-ajolupakurssiaan.

”Hävetti, kun se olin minä, joka aina kyseli.”

Mirvalla oli ratsastajatausta, mutta ravimaailmaan hän oli tullut ihan pystymetsästä. Kurssille mennessään hän oli jo ajanut hevosta ja osasi valjastaakin, mutta säännöt olivat vielä haussa. Nyt kun katsoo ravimaailman tulokkaan ohjastus- ja valmennustilastoa, ei voi kuin ihmetellä. Niin huima on ollut 41-vuotiaan perheenäidin kehitys ravipolulla.

Miehelle rummut, vaimolle hevonen

Mirvalla on takanaan vankka ratsastajatausta. Kymmenkesäisenä pikkutyttönä hän aloitti hevostelun Koljonvirran ratsastustallilla ja yläasteikäisenä hän käytännössä asui tallilla. Kun vanhemmilla ei ollut varaa ostaa hevosta, Mirva teki paljon iltatalleja ja viikonlopputuurauksia.

”Näitä tuurauksia vastaan sain sitten ratsastaa.”

Viikonloppuisin ratsastusseuran pyörittämällä tallilla myös ratsastustunnit pidettiin tuurausperiaatteella ja tuntien pitoon Mirvakin osallistui. Aikuisiällä hän vuokrasi hevosia, mutta ensimmäisen oman hevosensa Mirva laittoi vasta kolmannen lapsensa syntymän jälkeen kymmenen vuotta sitten.

”Mieheni osti rummut, joita ei ollut lapsena saanut, ja minä sain vastapainoksi hevosen.”

Nyt Mirvalla on hänen puoliksi omistama Koskenkukan Liekki, jolla toinen omistaja ajaa valjakkoa ja Mirva on kiertänyt kouluratoja ja pikkuisen hypännytkin. Ratsastuksessa menestystä on tullut juuri sen verran, että into on säilynyt vuosien ajan.

Hevonen imaisi mukaan

Mirva paljastaa, että hän ajautui raviharrastuksen pariin vahingossa ja suurin syyllinen oli Vektorin Maine-niminen ruuna. Hevonen oli kolmen miehen kimppaomistuksessa, ja yksi omistajista oli Mirvan siskon mies Esa Niiranen. Kun hevosella ei näyttänyt laukkurina olevan ravihevosen tulevaisuutta, kimppa purkautui ja Vektorin Maine jäi Esan omistukseen. Kun Mirvan hevonen tarvitsi laidunkaveria, Esa tarjosi hevostaan sanomalla ”sama minkä laitumen nurkassa seisoo”.

Mirva kokeneena ratsastajana hyppäsi ravurinraakileen selkään ja ennen pitkää ratsukko kiersi kahdeksikkoa niin että syvät urat jäivät tantereeseen. Ruuna löysi hiljalleen tasapainonsa, kengät alkoivat pysyä jalassa ja se pystyi kantamaan itsensä. Ravi alkoi löytyä.

”Veka osoittautui mukavaksi hevoseksi. Sitten kun se vielä alkoi juoksemaan ja pärjäämään, rupesi minussa pulppuamaan kilpailuhenkisyys”, Mirva myöntää.

veka1

Vektorin Maine saa lihashuoltoa.

Ammattilaisten opastusta

Mirva tunnustaa, että Esa Niiranen on ollut yksi avainhenkilö hänen ohjautumisessaan raviurheilun pariin.

”Hän on antanut hevosen olla minulla valmennuksessa, vaikka hän on varmasti saanut ehdotuksia alan ammattilaisiltakin.”

Toinen ratkaiseva ihminen on ollut Dahlia-Tallin Jukka-Pekka Kauhanen. Vektorin Maine vietiin Kauhaselle näytille ja se oli käänteentekevää Mirvan kehitykselle.

”Minulla kävi tuuri isolla teellä! Minulle oli tuotu lahjakas hevonen, josta ammattivalmentaja oli kiinnostunut. Hän oli vielä sellainen ammattilainen, joka ymmärtää ratsastuksen olevan hevoselle hyödyllistä liikuntaa. Minua haluttiin neuvoa tekemään asioita oikein, jotta hevonen pääsisi urallaan eteenpäin”, Mirva kehuu Jukka-Pekka Kauhasen kannustavaa suhtautumista tulokkaaseen, jolla ei ollut mitään käsitystä koko lajista.

Vektorin Maineen pitkillä ravikilpailureissuilla Mirva piti kuljettajaa hereillä kyselemällä lajin saloja.

”Ihan hurja etuoikeus, että lajin ammattilainen on jaksanut minua opastaa ja vastata hassuihinkin kysymyksiin”, Mirva hehkuttaa Kauhasta, joka myös kannusti Mirvan ravikorttikurssille.

Dahlia-Tallin hevosenhoitaja Sanna Taimela joutui kerta toisensa perään kertomaan Mirvalle, kuinka hevonen valjastetaan. Ratsun valjastuksessa Mirva oli oppinut selkeät mitat: tuon remmin alle pitää mahtua nyrkki ja tuon alle kaksi sormea, tuohon jätä kämmenen leveys.

”Ravipuolella näihin pitää vaan olla tuntuma tai ainakaan vielä ei kukaan ole minulle tullut muuta kertomaan.

suvilei1

Mirva ja Suvilei viime maanantaina juuri ennen starttia Joensuussa.

Leasinghevosella kilvanajoon

Mirva Janatuinen ajoi Vektorin Maineella harvakseltaan kilpalähtöjä, sillä Vekan voittosumma oli kohonnut sen verran suureksi, ettei C-ajokortilla ajettavia lähtöjä paljoa ollut tarjolla.

”Ja kukapa olisi antanut oman hevosensa tuntemattomalle ratsutädille ajettavaksi”, Mirva naurahtaa.

Koska kilvanajoon oli kova polte, Mirva vuokrasi viime kesänä Suvilei-tamman kilpailuoikeudet Toivo Niemeltä Kauhasen vinkistä. Mirva kiittelee, että hevosen omistaja luotti nyt 8-vuotiaaksi kääntyvän tamman hänen käsiinsä.

”Tuossa vaiheessa vuokrasin pois osuuteni ratsusta ja päätin katsoa tämän ravikortin vähän enemmän tosissaan.”

Yhteinen käsijarru löytyi

Puolen vuoden tuttavuus on poikinut molemminpuolista tuntemusta ja ymmärrystä. Sen verran Mirva on Suvileitä oppinut tuntemaan, että tamma on kova jännittämään asioita ja että toistot tuottavat parhaan oppimistuloksen.

”Komentamalla se menee lukkoon. Oppiakseen se tarvitsee aikaa asioiden päässä työstämiseen.”

Kotilenkeillä kaksikko on löytänyt yhteisen käsijarrun, joka sopii heille molemmille.

”Enää ei vedetä kilpaa naruista. Opeteltiin yhdessä, että minä löysään jos sinä löysäät”, Mirva kertaa ja sanoo treenilenkkien alkavan olla jo mukavia Suvilein kanssa.

Mirva on kokenut, että ratsastus on ollut opetuksessa suurena apuna, kun asioita on voinut opettaa selästä käsin hevoselle. Kilparadoilta valjakko on saalistanut jo kolme ykkössijaa, mutta joka lähdössä yhteispeli ei ole aina onnistunut. Ohjastajalle on rapsahtanut ajokieltoa ja hevonen on joutunut ottamaan uutta vauhtia koelähdöstä.

”Ei siinä mitään. Pahimmasta ketutuksesta kun on päässyt yli, niin sitä enemmän haluaa yrittää, että kyllä minä näytän”, Mirva kuittaa vastoinkäymiset.

Mirva sanookin, että kun hän oppii Suvileillä ajamaan, sitten hän on hyvä kuski.

koskenkukan liekki

Mirva on kiertänyt Koskenkukan Liekillä kouluratoja.

Hevoset vieraan hoidossa

Mirvalla ei ole yhtään hevosta pihapiirissä. Hän on luonut oman toimintamallin, jossa hevoset hoidetaan vuokratallissa ja hän ”vain” harrastaa. Vektorin Maine ja Suvilei asustavat Seppälän tallilla Koukunjoella Iisalmessa.

”Se on pieni mukava talli, jossa hevoset saavat olla pienissä laumoissa ulkona koko päivän”, Mirva selvittää.

Hän kehuu tallin hevosenhoitoa erinomaiseksi. Tallin omistaja Mari Kauppinen on kouluttautunut tallimestariksi ja hänen kanssaan Mirva peilailee hevosasioita. Marin aviomies Riku on kätevä käsistään ja hän on auttanut ”neitoa pulassa”.

Oikeaa hevoshulluutta

Janatuisen perheessä ei ole muita varsinaisia hevosurheilun harrastajia. Yötyö päiväkodissa mahdollistaa sen, että Mirva voi viettää tallilla kolmisen tuntia joka päivä liikuttamassa valmennettaviaan. ”Siitä saa perheelle ison kiitoksen heittää.”

Mirvan oma äiti oli kommentoinut tyttärensä uusia harrastuspolkuja: ”Hullu se on!”

”Raviurheilun myötä olen itsekin alkanut ymmärtää, mitä tuo hevoshulluus on. Pientä se on ratsutytöillä”, Mirva vertaa hymyssä suin.

Teksti: Jukka Timonen
Kuvat: Janatuisten perhealbumi

Pariisin kylmäveriotteluun karsii yhdeksän hevosta

$
0
0
Virin_Eko

Virin Eko on vahvassa kunnossa. Ohjastajana kesäkuussa Lieksassa oli Tapio Hoikka.

Pariisin kylmäveriottelun karsintalähtö juostaan tiistaina Teivossa. Neljästä suomenhevosten edustuspaikasta kisaa yhdeksän hevosta.

Virin Eko on yksi karsijoista. 9-vuotias ruuna voitti kierroksen mittaisella kirillään Seinäjoella viime viikon perjantaina.

”Hevonen on hyvässä kunnossa ja se voitti Seinäjoella helposti. Se ei puhallellut startin jälkeen”, kuopiolainen ohjastaja-valmentaja Kimmo Taipale peilailee hevosen vireystilaa.

Taipale on pitänyt tähtäimessään selviytyä karsinnoista Pariisin otteluun nimenomaan Virin Ekon kanssa. Vincennesin raviradan erikoisuus on jopa 12 metrin korkeuserot.

”Mukava olisi päästä kokeilemaan, kun siellä on sitä nousua ja Virin Eko on jaksava hevonen”, Taipale pohtii radan sopivuutta hevoselleen.

Tavoitteena kokemus

Kimmo_Taipale

Kimmo Taipale toivoo Teivon karsinnasta Pariisin matkalippua huonosta lähtöradasta (8) huolimatta.

Jos Teivon karsinnoista matkalippu irtoaa, 26-vuotias Taipale sanoo lähtevänsä Pariisiin enemmänkin kokemus- kuin tulostavoittein. Kylmäverilähtöihin ovat oikeutettuja alle 120 000 euroa juosseet, ja Virin Eko on juossut 48 000 euroa. Valmentaja uskoo, että hevonen pystyy vielä nykyistä parempaan, sillä sen kapasiteetista on käytössä vain 70 prosenttia.

”Mielenkiintoista olisi nähdä, kun kaikki patit olisivat käytössä.” Taipaleen mukaan Virin Eko ”junkkailee” eli jää odottelemaan johtoasemassa ja vastaa, kun joku nousee lähelle.

Pitkän kilpailureissun rasitukset eivät etukäteen pelota. ”Hevonen on hirmu hyvä matkustamaan, jos toinen kaveri on vierellä. Se syö ja juo hyvin”, Kimmo Taipale kertoo kilpailumatkojen taittumisesta.

Ylämäki suosii vahvoja

Porilainen Jouni Miettinen yrittää läpäistä kylmäveriottelun karsinnat kahden hevosen, 10-vuotiaiden Pireuksen ja Iinan Maestron voimin.

”Pireuksella on mahdollisuus neljän joukkoon. Se on häiriötön, se on kunnossa ja se on juossut hyvin.”

Miettinenkään ei pidä matkantekoa hevoselle ongelmana, jos hevonen on asiallinen matkustamaan. Autotaipaleilla pysähdytään välillä jaloittelemaan ja matkanvarrella yövytään.

Varsinaisessa kisassa Vincennesin raviradan takasuoran ylämäki vaatii hevoselta erityisominaisuuksia.

”Voimakkaampi vain mennä porskuttaa nousussa.”

Suomenhevoset eivät ole viime vuosina juhlineet kylmäveriottelussa vaan laukat ovat pilanneet monen kisat. Miettisen mukaan siihen on ainakin yksi syy:

”Meillä on ollut 50 000 euroa tienanneet ja norskeilla 120 000 euroa tienanneet hevoset.”

Voittajalle 9 000 euroa

Vuodesta 2002 alkaen Ranskan raviurheilun keskusjärjestö on kutsunut Pohjoismaiden kylmäverisiä kilpailemaan Pariisiin, missä suomenhevoset kohtaavat Ruotsin ja Norjan kylmäveriset.

Tämän vuoden kilpailupäivät ovat sunnuntai 18.2. ja torstai 22.2. Palkinnot molemmissa lähdöissä ovat 9 000, 5 000, 2 800, 1 600, 1 000, 400 ja 200 euroa.

Suomenhevosille järjestetään Tampereella Teivon ravikeskuksessa tiistaina karsintalähtö, jonka neljä parasta ovat velvoitettuja osallistumana Pariisin kylmäverilähtöihin. Karsintalähtöön ovat oikeutettuja osallistumaan 4–10-vuotiaat suomenhevoset, joiden voittosumma oli viime vuoden lopussa korkeintaan 120 000 euroa.

Yhtä hevosta per joukkue ajaa molempina päivinä Ranskan raviurheilun keskusjärjestön valitsema ohjastaja.

Teksti ja kuvat: Jukka Timonen

Viewing all 195 articles
Browse latest View live